"Nuoret neidet nukkuvat, mamselli de Meran on merikipeä, ei ole, armollinen rouva, mitään vaaraa ensinkään. Me lähenemme ruotsalaista rannikkoa; ennen päivää on meillä tyyntä ja huomenna olemme onnellisesti Norrköpingissä. Mitä teidän armonne käskee? Muutaman tipanko essentia dulcista? Tahi ehkäpä palan paistettua silliä? Teidän armonne ei ole kahteen päivään syönyt mitään."
"Hagar", sanoi tuo avuton rouva, koettaen kesken itkuansa ja huokauksiansa hillitä malttamattomuuttaan, "minä en aina ole ollut hyvä sinua kohtaan, ja sinulla on vikoja, lapsi, häijyjä vikoja… Mutta minä olen antanut sinun tuntea asemaasi enemmän, kuin minun olisi pitänyt. Näetkös, se on ollut sen tähden, että presidentti on ollut liiaksi hellä sinulle ja se ei ole tehnyt sinulle hyvää… Sinä olet kummallinen lapsi, Hagar… Minä luulen välistä, että sinulla on sydän… kuten nytkin… Olen väliin melkein valmis pitämään sinua hyvänä… kuten nyt, jolloin sinä yksin palvelet ja lohdutat meitä kaikkia. Tule tänne, minä tahdon sinua suudella… noin! Kuulustele, tarvitseeko presidentti jotakin… ja mene sitten lasten luo, älä jätä heitä! Minä pelkään, että, jos meidän vielä täytyy kokea sellaista hirveätä tuustausta kuin äsken, niin nuot pienet tulevat paiskatuiksi vuoteiltaan alas ja loukkaantuvat niin, että kuolevat."
Hagar läksi ja sydämmensä oli täynnä ihmetteleviä ja harvinaisia tunteita. Hän oli kaksi vuotta sitten turvattomana lapsena otettu presidentin taloon. Tuo armollinen rouva ei koskaan ollut paha häntä kohtaan, mutta aina yhtä kylmä, yhtä vaativa ja hänen vikojaan ojentava, kun presidentti sitä vastoin oli ollut tyytyväinen Hagariin, melkeinpä isällisesti hellä kummilastansa kohtaan. Presidentti Kurki oli yhtä oppinut kuin rikas ja mahtava; hän ei voinut salata hellyyttänsä tuota lahjakasta lasta kohtaan; hän koetti kaikin tavoin toimittaa tytölle sitä opetusta, jota hän janosi ja joka myöskin oli saatavissa uuden akatemian professorein luona Turussa. Mutta sen ohessa oli Hagar kuitenkin ollut tässä mahtavassa talossa puolimiten palveliana ja kasvattina, lukuhuoneessa hän oli prinsessana, perheessä alhaisempi opettajatarta, alhaisempi kammarineitsyttä, kadehdittu, moitittu; palveliattaret häntä epäluuloisesti katselivat, sillä he olivat samaa mieltä kuin armollinen rouva, palveliat, jotka seurasivat herransa esimerkkiä, imartelivat häntä. Lapset olivat aina Hagarin puolella; vanhimmat pojat samati, mutta tyttäret vastustajina. Miesten suosio ja oman sukupuolen epäsuosio oli hänen osakseen tullut.
Hän seurasi Kurjen perhettä Ruotsiin samallaisena epämääräisenä olentona, puolittain palveliana ja kasvattityttärenä, puettuna kuten tyttäret ja syöden perheen kanssa samasta pöydästä, mutta muuten täytyi hänen toimittaa kaikki työt palveliatarten kanssa yhdessä. Nyt unhotti hän kaikki, siitä ilosta, kun saisi nähdä jotakin uutta ja suurenlaista, kun saisi nähdä Ruotsin ja sen pääkaupungin, jotka eivät ainoastaan etäisen köyhän Suomen, vaan myöskin monen mahtavan Eurooppalaisen maan eteen kuvastuivat siihen aikaan urhojen kehtona, lähteenä, josta voimaa ja etevyyttä virtaili.
Kun Hagar hytistä astui kajuuttakamppanjaan, kohtasi häntä hullunkurinen ihmis-surkeuden näky. Tuulen hätyyttämänä oli priki aina yhäti kallistellut melkoisesti, joten sen purjeraakojen päät suoja-puolella merta lakasivat. Kajuutan kaltevalla lattialla koperoitsi joku ihmis-olento, kieriellen punaiselta vivahtavassa nesteessä, joka väkevästi hajahti aromintulta, ainetta, jota siihen aikaan oli tapa käyttää varokeinona merikipua vastaan. Hagar tunsi hovimestari Antonius Papen, joka nyt kuten ainakin oli hyvin käherröittynä; palvelian virkapuku oli hänen yllänsä ja polvihousut, silkkisukat, kengät hopeasolkineen, sekä rinnalla röyhys, kaikki sen mukaan, kuin presidentti Kurjen hovitavat vaativat, mutta hänen nykyinen asemansa ei suinkaan ollut hovimainen. Hänen vieressään oli rikkilyöty karahviini, jonka pirstaleet olivat haavoittaneet hänen oikean kätensä ja joka luultavasti oli sisältänyt mintun sekaista ruusuvettä. Tämä onneton oli liiallisesta palveliainnosta uskaltanut liikkeelle, valmistaaksensa herrallensa virvoitusta, ja makasi siinä nyt kuten päätön kukko, joka letkuttaa siivillään pääsemättä mihinkään.
"Mitä se on?" kuului presidentin ääni hytistä huutavan. "Ah, armollinen herra, suokaa anteeksi, minä olen kuoleman oma; minä vuodatan verta niin, että minusta kohta tulee loppu!"
"Ei se ole vaarallista, vain riipale kädessä", vakuutti Hagar, koettaen turhaan nostaa pystyyn kaatunutta.
"Ah, sinä kulta pikku enkelini, auta minua nyt minun viimeisessä hetkessäni; näethän vereni virtana juoksevan lattialla!" valitti onneton hovimestari samalla, kun hän tarttui tytön käteen ja kaatui aina, kun laiva keikahti, pää alaspäin suojapuolen kuoppaan. "Auta minua jaloilleni, rakas kissanpoika, tahi anna minun kuitenkin kuolla niin, että pääni on ylöspäin, minä olen jo saanut halvauksen! Olethan sinä melkein oma kummilapseni; minä olen ollut mukana sinun ristiäisissäsi, sinä pieni siunattu mustalaistyttö!" Samassa hän muisti, että hänen herrallaan oli suurempi syy itselleen omistaa risti-isän nimen, ja lisäsi: "Niin, minä tarkoitin, hänen armonsa kummilapsi, ja näe, sen vuoksi sinun täytyy minua auttaa, kun minä annan henkeni isäntäni puolesta…"
"Papen sopisi kontata seinää myöten portaille, niin minä teitä auttaisin vuoteellenne; ei hän tuollaisesta riipaleesta kuole", lohdutteli Hagar, huonosti salaten hymyilyänsä. Hovimestari totteli neuvoa ja hänen onnistui vihdoin päästä siihen luotettavaan satamaan, jota hänen ei milloinkaan olisi pitänyt jättää.
Hagar naputti presidentin ovelle. "Astu sisään!" Tuo mahtava ylimys makasi siinä yhtä avutonna, kun hänen halvin palveliansa, mutta hän säilytti selkeän järkensä ja oli kylliksi älykäs hiljaisuudessa odottamaan parempaa aikaa.