"Täällä on oppia ilmassa", sanoi ruhtinatar. "He puhuvat latinaa tuolla sisällä."
"Parempaa vielä. He puhuvat kreikkaa", nauroi kuningatar ja astui huoneeseen.
Kaksi nuorta tyttöä, mustahiuksinen ja vaaleatukkainen, molemmat samassa iässä kuin kuningatar, istui foliantin, koko-arkkisen kirjan, edessä, pitkän, maalaamattoman tammipöydän ääressä, puhuen ja nauraen, suu täynnä juustoa, jota he molemmat purekselivat. Jos lukivat, eivät he sitä ainakaan tehneet oppineella totisuudella, sillä he hämmästelivät toisiansa kaikenlaisilla sukkelilla parjaussanoilla, toinen latinalaisilla, toinen kreikkalaisilla.
"Claudite jam rivos!" [Sulkekaa jo purot!] huudahti Kristiina yhtä iloisella äänellä. "Onko valtioneuvos kotona?"
Tuo iloinen nauru hälveni, tytöt katsoivat ääneti toisiansa. He tarvitsivat aikaa järjestääksensä puhevarastonsa selvään vastaukseen.
"Eipe alédeijan! Sano totuus!" lausui Kristiina nauraen, kun hän etsi niukasta kreikkalaisesta sana-varastostaan sellaisen heikon lauseen, joka äkkipikaa mieleen muistui. "Onko valtioneuvos Skytte kotona?"
"Se on kuningatar", kuiskasi mustahiuksinen vaaleatukkaisen korvaan.
"On… ei", oli tuo hämmästynyt vastaus, jossa vielä oli viimeisen juustonpalan jälkiä. "Iso-isä on lähtenyt linnaan."
"No saatammehan odottaa hetkisen." Kristiina katsoi taaksensa etsien tuolia, mutta siellä oli ainoastaan yksi tyhjä penkki. Lukiat tarjosivat omat istuinpaikkansa, jotka otettiin vastaan. Kuningatar tunsi olevansa klassillisella mielellä eli toisin sanoen hyvällä tuulella.
"Oletko sinä valtioneuvos Skytten tyttären tytär?" kysyi hän vaaleatukkaiselta.