Salarippi oli loppunut. Rippilapsi oli jälleen kuningatar, rippi-isä alammainen. Kristiina oli paljastanut pienen sopukan sydämmestään, joka kaikilta muilta oli salassa. Katuiko hän, että oli ollut noin tavattoman avosydämminen? Jos hän sitä katui, tahtoi hän korvata vikansa.
"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi hän huolettomalla äänellä, kun kammarineito jälleen oli mennyt, "minä seuraan neuvoanne. Vaaliprinssin pitää huomenna saaman kohteliaan, mutta kieltävän vastauksen. Torstenson on samalla ehkä saava vihollisen selkäänsä, mutta Ruotsi on pääsevä toisesta Sigismundista. Hyvästi."
Johannes Mathiaksenpoika jätti syvällä kunnian-osotuksella, mutta loukatulla mielellä kuninkaallisen oppilaansa. Hän antaisi rukkaset vaaliprinssille? Siihen hän ei tarvinnut rippi-isänsä neuvoa, tuskinpa hänen syitänsä; Kristiina oli sen jo päättänyt häneltä neuvoa kysymättäkään. Jos hänellä oli jotakin tarkotusta salaripillään, koski se Kaarle Kustaata, nuorta Pfaltz-Zveibrückenin ruhtinasta, hänen lapsuutensa kihlattua, ja tässä sydämmen asiassa ei neuvon-antaja päässyt pitkälle. Koeta ohjata hyrskyvää aaltoa! ajatteli hän huolestuneena ja alakuloisena. Hän ei itse tiedä, mitä hän tahtoo, ja pyytää kuitenkin, että muitten pitäisi se paremmin tietämän. Jumala hallitkoon! Tyttö ei ole vielä täyttänyt kuudettatoista vuottansa.
6. Oppi oppia vastaan.
Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun?
Nyt oltiin marraskuun alussa. Brandenburgilainen lähettiläs oli Tukholmasta lähtenyt kohteliaine rukkasineen jotka valtionholhojatkin hyväksyivät, — rukkaset, jotka mitättömäksi tekivät avarat valtiolliset tulevaisuuden suunnitelmat, jotka panivat ne tuuleen raukeemaan. Ne, jotka nyt miettivät, miten ruoanhalukas Preussin valtakunta on alkunsa saanut, saattavat mielensä mukaan ajatella niitä kohtalorikkaita mahdollisuuksia, joita olisi voinut syntyä liitosta "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ja Ruotsin Kristiinan välillä, uutta hallitsiasukua, uutta protestanttista Itämeren valtakuntaa, joka rasittaisi koko painollaan Saksanmaata ja muita Euroopan valtakuntia, sekä sillä tavoin toteuttaisi niitä voiton-unelmia, joita Kustaa II Aadolf uneksi silloin, kun hän seisoi mahtavuuden kukkuloilla. Taikka he saattavat ajatella kahta kilpailevaa kruunua yhdessä päässä, uusia vallantaisteluja Ruotsin ja Pohjois-Saksanmaan välillä, suurta pyyhkäsevää piirrosta kolmen Kaarlen aikakauden ylitse ja kaikki toisin, aina meidän päiviemme valtiollisiin rajamerkkeihin ja nykyisiin valtio-oloihin asti. Ne ovat kaikki hyödyttömiä yhdistyksiä, joissa on unohdettu ottaa lukuun historian menneiden aikojen hautapatsaan pohjahirret: maailmanhallitus, kansat ja kehittymisen lait. Ilman maailmansuunnitelmaa ei löydy järkeä olemuksen sekasotkussa; ilman kansaa ei hallitsiata; ilman kehitystä tyhjä avaruus.
Naimisliittoa nuoren Kristiina-kuningattaren kanssa siihen aikaan pidettiin mitä edullisimpana ja loistavimpana onnena, mitä maailmassa tapahtua saattoi. Nuo suuret rukkaset tekivät kiertomatkansa huhun siivillä kaikissa Euroopan hoveissa ja otettiin mielihyvällä vastaan kaikkialla muualla, paitsi siellä, jossa tämä pettynyt toivo tuntui loukkaavalta, — nimittäin Berlinissä. Tanskanmaa, joka oli saanut kahdet rukkaset, ei kadehtinut naapureiltaan kolmatta. Keisari samati, hän oli myöskin saanut kahdet rukkaset, lukematta muita, joita Saksan prinssit olivat saaneet. Puola samati, se oli saanut kolmet. Espanja, Portugali, Englanti, Unkari, kaikki tuumivat he tuota vapaata neitsyt-sydäntä, joka heidän mielestään oli ylen sopiva parantamaan huonoja asioita ja vakuuttamaan heidän prinsseillensä suurvaltaa myötäjäisiksi. Oli sellainen sekavuus maailmassa, jota meidän aikana sanottaisiin eurooppalaiseksi kahvikokoukseksi, ja vaaliprinssi Fredrik Vilhelm meni kohta tämän jälkeen avioliittoon erään Oranian prinsessan kanssa, todistukseksi, ett'ei hän niin ollut kauniin sukupuolen epäsuosiossa, kuin hänen panetteliansa väittivät.
Tukholmassa tähän aikaan oltiin levottomia Saksassa olevan sotajoukon puolesta, josta ainoastaan tiettiin, että Torstenson piiritti Leipzigiä sekä että tappelua odotettiin. Nuori kuningatar sekä nuori, iloinen hovi, joka oli alkanut kokoontua hänen ala-ikäisen henkilönsä ympäri, ei kuitenkaan antanut sotahuhujen estää itseänsä pitämästä hauskaa elämää. Eräänä härmäisenä marraskuun aamuna oltiin koettelemassa luistimia Mälarin yötisellä jäällä ja kuningatar oli ollut rohkeimpia. Luistelussa oli käynyt huonosti; eräs kammarijunkkari oli pudonnut jäihin, seuran täytyi päättää odottaa tulevaa yökylmää. Oltiin paluumatkalla tuolta epä-onnistuneelta matkalta, kun joku muistutti, että vanha valtioneuvos Skytte, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Jönköpingistä, oli ilmoituttanut itsensä linnassa päästäksensä kuningattaren puheille.
Kristiina käski ajajansa ajamaan Skytten taloon. Hän etsi tukea tuossa oppineessa, viisaassa ja rohkeassa valtiomiehessä, joka oli ollut hänen isänsä opettaja ja nyt oli Aksel Oxenstjernan vaarallisin vastustaja.
Talo oli melkein tyhjä ja asumaton, sitte kuin sen omistaja oli muuttanut pois. Ei yksikään palvelia ottanut tulevia vastaan. Kuningatar astui itseänsä ilmoittamatta ylös pitkin epämukavia portaita toiseen kerrokseen ja häntä seurasi orpanansa, ruhtinatar Eleonoora Katariina. He tulivat suureen saliin, kuulivat iloisia tytön ääniä viereisestä huoneesta ja seisahtuivat puoleksi avatun oven eteen.