"Siis voin lupauksestani luopua? Hyvä."
"Jumalan ja valtakuntanne tähden, rakkahin röökinä, älkää kiirehtikö päätöstä tehdessänne! Te olette kovin nuori vielä, antakaa ajan vallita! Kysykää ensin Jumalalta neuvoa ja sitten omalta sydämmeltänne! Kentiesi se antasi myöntävän vastauksen."
Kristiina oli kauan ääneti. Siellä, hänen sisällisissä salatuissa syvyyksissään, aalto aaltoa ajeli ja toinen työnsi edeltään toista. Oli melkein pimeä huoneessa, kun hän hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskasi:
"Mutta jos minä häntä rakastan?"
"Niin Jumalan nimessä vastatkaa myöntävästi! Silloin on täysikasvanut neito vahvistanut, mitä lapsi on luvannut."
Hän oli jälleen ääneti. Jos Johannes Mathiaksenpoika olisi ollut älykäs hovimies, olisi hän käskenyt vastaamaan kieltävästi, ja silloin kuningatar luultavasti olisi vastannut myöntävästi. Mutta kun hän käski vastata myöntävästi, nousi kuningattaren sydämmeen vastustajahenki, ja hän vastasi:
"Ei, se ei käy päinsä, se ei saata tapahtua."
"Miksikä kysyä köyhältä palvelialta?" jatkoi hovisaarnaaja. "Armollinen röökinäni toimii kuitenkin kuninkaallisessa vapaudessaan, kuten hän itse parhaaksi näkee."
Kristiina soitti.
"Sytytä lamppu!" sanoi hän sisään astuvalle hovineidolle.