"Olenko minä heikko, minä? Oi, jospa minä olisin" — hän tahtoi sanoa: Oi, jospa minä olisin mies! Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi: "Oi, jospa olisin syntynyt toisessa ajassa, jolloin toinen osa ihmisistä ei enään toista sorra! Minulla ei ole isää, ei veljeä, enkä minä myöskään tahdo mennä miehen kahleisiin. Lastensa äiti! Minä ymmärrän; valtakuntani tarvitsee kruununperiää. Jos minä menen naimiseen, kuka sanoo, että minä Augustuksen synnytän maailmaan? Kuka takaa, etten yhtähyvin saata synnyttää Neroa?"
Johannes Mathiaanpoika tarttui hänen käteensä, siinä kun hän seisoi harmistuneena, hehkuvin poskin rippi-isänsä edessä, ja vei nöyränä hänen kätensä huulilleen.
"Rakkahin röökinä", sanoi professori ja hänen lempeät silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, "kun minä kuulen teidän puhuvan noin kovia sanoja, ajattelen minä isävainajatanne, joka oli suuri voimassaan, mutta vielä suurempi lempeydessään, ja teidän äitiänne, joka suurella rakkaudellaan oli hänelle alammainen. Tuota hänen rakkauttaan saa nyt Ruotsi Jumalan sallimuksesta kiittää siitä, että heillä on jalo kuningatar, jonka ainoastaan tarvitsee tulla isänsä kaltaiseksi lempeydessä, jättääksensä jälkeensä hänen mainehikkaan nimensä. Minä en enään tahdo vanhan palvelian neuvoilla olla vaivoiksi tässä tukalassa asiassa, koska rakkahin röökinäni on mielessään iäksi päättänyt, olla avioliittoon menemättä, vaikka se olisi suotava valtakunnan hyväksi, eikä ketään arvollisempaa taida olla saatavissa, kuin hänen ruhtinaallinen armonsa, nuori herra Kaarle Kustaa. Mutta tässä pitää armollisella röökinälläni häiritsemättä olla vapaa kuninkaallinen tahtonsa, ja on se ehkä paras, ett'ei siitä asiasta enään mitään puhuta."
Kristiina rauhoittui ja nauraen osotti hän villakoiraa, joka uhkaavana oli noussut matolla oikoilemasta ja näytti olevan valmis puolustamaan hallitsiatartansa.
"Couche, Fido!… Siinä näette, arvoisa isä, että järjetön luontokappalekkin tahtoo vapauttani puolustaa. Älkää pahastuko, jos minä kiivaudessani olen sanonut teitä vastaan! Ei löydy iäistä ihmistä, jolle minä olisin ilmaissut, mitä minä teille olen puhunut, eikä ketään, johon minä niin luotan. Istukaa vielä kerran ja kuunnelkaa minua maltillisesti! Enhän ole vielä sanonut teille kaikkea. Teidän pitää vielä neuvoa minua siinä, mikä tärkeintä on."
Näin sanoen asetti hän jälleen tuolin seljät vastatusten, ja sitte istuivat molemmat.
"Te tiedätte", sanoi hän, "että minä synnyin niin tumma-ihoisena, kuin poika, sekä että ne, jotka ensin minun näkivät, luulivat minua prinssiksi. Minun lempeä isäni soi minulle anteeksi, että olin hänen toivonsa pettänyt, mutta äitini ei koskaan saattanut oikein minulle sitä anteeksi antaa… Minä itse en myöskään. Olen mielestäni aina ollut vaihdokas. Jos olisin taika-uskoinen, niin luulisin velhon istuneen ensimmäisen kehtoni ääressä ja viskanneen siihen tytön prinssin sijasta, jonka olisi pitänyt periä isänsä mainetyöt. Olkoon tämän asian miten hyvään, minä olen aina pitänyt järkeä paremmassa arvossa kuin satuja. Mutta vielä tässä hetkessä en ole oikein minä itse; en ole se, jolta näytän, vaan toinen, jonka tulisi olla prinssi, mutta joka on puettu naisen vaatteisiin. Saatte uskoa minua, kun sanon, ei ole hyvä olla kahtena: sellaisena kuin on olemassa ja sellaisena kuin pitäisi oleman. Se synnyttää epätasaista luontoa ja monta sopimatonta halua. Mitä minulle olette sanonut naisista, että ovat heikkoja, sitä en tahdo kieltää; en voi koskaan kärsiä niitä siten, kuin minä kärsin vahvoja miehiä, ja se johtuu juuri siitä, että itsessäni tunnen tuon vaihdetun prinssin luonnetta. Sanokaa minulle, onko se syntiä? Onko se kapinaa Jumalan sallimusta vastaan?"
"Jos se on nureksimisesta ja kärsimättömyydestä, niin on se varmaankin syntiä, ja silloin tulee rakkaan röökinäni rukoilla Jumalalta nöyryyttä, että voisitte tukehuttaa sellaiset mielen mahtivaikutukset. Mutta jos se on ainoastaan rohkeamielisestä sankarisydämmestä, kuten Deborahin, silloin tulee tätä pitää erityisenä Jumalan lahjana, joka on annettu kuningattarelle suuria toimia varten."
"Usein se silläkin tavalla on, mutta toisinaan on se kateudesta ja ylpeydestä. Minä kuitenkin ajattelen, että kun kerran hallintoon astun ja hallitsen paremmin miehen kuin naisen tapaan, on siitä tuleva valtakunnalleni hyötyä. Mutta nähkääs, nyt minä palajan takaisin lupaukseeni. Pitääkö minun siinä lujana pysyä, vai saatanko siitä paremman ymmärrykseni mukaan luopua? Jos sen pidän, seisoo rinnallani kuningas, joka on kuningatarta väkevämpi. Jos lupauksestani luovun, koskee se omaantuntooni. Huomatkaa, minä olin kymmenvuotias, silloin kun tuon välipuheen teimme. Onko synti, että täysikasvuinen peruuttaa lapsen lupauksen?"
"Jos tämä on omantunnon asia, niin ei ole mitään puolustusta", lausui hovisaarnaaja miettivästi, sillä kysymykseen ei ollut helppo vastata. "Jos se on kuninkaan sana, on vastaus yhtä selvä. Mutta kysymyksenä on, josko lapsen sana on kuninkaan sanana pidettävä. Tässä tapauksessa tahtoisin paljoa halukkaammin vastata myöntävästi, kuin kieltävästi, mutta omatuntoni vaatii minua vastaamaan kieltävästi."