"Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?"
"Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme."
"Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?"
"Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta vahingosta", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen.
Nuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen vahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda tämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi häiritsemätöntä iloa nauttia.
"Ei", sanoi hän, "vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka sinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi, näyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta."
"Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi Uudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa", vastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut pientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka miehuullisen arvonsa puolesta.
"Pieni, mutta ponteva!" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä mieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen epähovimaisessa puvussaan. "Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella iällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut hyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta, kun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi ratsastajaksi."
"Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani kengät nauloittanut."
"Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman minun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!"