"Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "arvattavasti ei tahdo apuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon ei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun palvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on. Teidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt soupçonin, tulee se todeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän lemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain tarkastuksen alle."
Beata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen kunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen. Ylihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta todistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia vastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari ja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin epämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän vuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe.
Tuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi itsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin, että hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin haltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi Oxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi helpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon mahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi paeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan lehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla pimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä!
Nuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen omistansa.
"Ole huoletta", sanoi hän, "minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä, sinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy korkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että lehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten lasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä kaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa nähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat minua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa tipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja minun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään alkaman työsi."
"Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä en pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä en saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla on valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi, mitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut ilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi, ei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja hän uhkasi minua vitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen ollut vankina, mutta hän telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi ruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua huonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin…"
"Ei", sanoi Kristiina miettivästi, "ei velhoksi, sitä hän ei saata todistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli häpeällinen. Hagar… tarpeellista on, että sanot minulle kaikki, mitä syntyperästäsi tiedät."
Hagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä arvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse, kuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää.
Kristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti ja aprikoiden.
"Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli ulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta rikkaasta suvusta. Isäsi… Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?"