"Karja."
"No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata rouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista sukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin tuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy sinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä en unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle määrättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä mitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan ruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan, koska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut kumoon."
Kello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan seuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä riemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa. Niemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin välimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja heikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka olisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni vartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen suosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat olivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona. Sepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja Suomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen, silläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä miehen että hevosen ylitse.
Niemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt valita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei mitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja luonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain entinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä istui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä mieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän.
Ratsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja silloin autiona ja asumattomina olevien "Ladugårdslandet" seutujen yli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että niitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon suoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia esteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös vuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä naisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar Kristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui rämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik, hänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa; hovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja kivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin luona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään muurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi hoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä. Nuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni Lauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti hurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt ylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin sotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti hevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät rohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista arveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti hevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi satulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään nuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt.
"Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta", väittivät hoviherrat.
"Tehkää samoin, hyvät herrat!" nauroi kuningatar.
Lahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla päällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja viskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri edelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille rannasta.
"Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?" kysyi kuningatar.
Muutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä jään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden vuoden ikäistä lasta.