"Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita, varsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää. Sinulla on mahtava vihollinen."
"Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella minua Beata rouvan vihaa vastaan."
"Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun välisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva."
"Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti palvellut hänen sijastaan."
"Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme sukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?"
"Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt valtaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti on ollut minun kumminani."
"Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä. Hän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta ei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas lapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun sukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo minua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on sinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona."
Hagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä, jota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa tuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli raskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky kitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista kuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät Hagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä balettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne virtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui ja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen. Se oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta öljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on aatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo on lohduttava seura.
Öljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen linnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen liikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut kynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun heijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku… melkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun vangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti, huomaamatta… salavihkaisesti…
Nyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas tummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä… Niin, se oli tulipalo, se oli valkean loiste… tässä tuulessa!