"Kuinka teidän armonne on hyvä!" huudahti Hagar, suudellen presidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. "Ja miten kiittämätön minä olen ollut… en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän armoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan…"
"Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen aikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä yönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?"
"Erittäin onnellinen, teidän armonne, erittäin onnellinen! Kuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua kohtaan."
"Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en tahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva mielenlaatu… kuten sinulla itselläsikin… mutta hän on vielä enemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut itseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se, jolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä kantamaan."
"Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän on suuri nyt jo!"
"Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on heikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään yhden-arvoista?"
"Tiedän, teidän armonne."
"Ei opissakaan…"
Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. "Hyvä. Sinä sen nyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta lukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!"
"Kyllä, teidän armonne."