"Tässä on omistuslause teidän majesteetillenne", virkkoi Hagar, lehteä kääntäen: "Suurivaldialle Förstinnalle ja Frökenille Fröken Christinalle, Suuri Förstinnalle Suomes" y.m. Ja vielä: "Jumalan armo ja rauha meiden Herran Jesuxen Christuxen kautta." Sitten seurasivat suomentajien allekirjoitukset: Æeskillus Petraeus, Martinus Stodius, Henricus Johannis Hoffman (Masku), Gregorius Mathias (Piikkis).
"Soh, minä tunnen jo pohjaa jalkojeni alla. Saatan kääntää
Förstinnalle ja Frökenille. Se menee minuun kuten sulatettu voi.
Hagarille. Katsoppas, nyt osaan jo sanoa sinunkin nimesi suomeksi!"
"Siinä on useampia mutkia matkassa kuin röökinä saattaa uskoa."
"Älä sano sitä! Puhuu vain ruotsia ja panee päätteeksi alle, ille tahi uxen. Se on ihan kuten entisen äijän latina: 'pane hevosibus kärribus ja aja Skaribus!' Olen kiitollinen noitten kunnian-arvoisten prelaattien omistuslauseista, mutta en koskaan olisi voinut aavistaa, että minä olen toimittanut semmoisen suuren työn. Turun akatemia oli toista: silloin minä jo luin latinaa. Kunniamuisto se kuitenkin on minun ajalleni, että Suomi on saanut Jumalan sanan omalla kielellään. Kulmakiven, Hagar, kulmakiven, jonka päälle kaikki on rakennettava. Oi, Jumalani, noita katolilaisia prelaatteja ja paaveja, jotka kieltävät maallikkoja lukemasta raamattua, kuinka surkuteltavan tyhmää! Eivätkä he häpeä nimittämästä itsiänsä kristityiksi!"
Nämät kaksi lukiaa tavasivat innokkaasti eteen päin lehden toisensa perästä tuosta uudesta kirjasta, ruotsalaisen, saksalaisen ja latinalaisen yhtäkuuluvan tekstin avulla. Se oli vaivalloista, mutta houkuttelevaa työtä. Suureksi hämmästyksekseen havaitsi Kristiina, että kaikki hänen tietonsa vanhoissa ja uusissa kielissä tässä ei auttanut mitään. Hän havaitsi olevansa uudessa satumaailmassa, joka oli erillainen kaikista muista ja tarjosi joka askeleelta uusia ihmeitä. Tätä kieltä, joka oli niin hämmästyttävän rikasta taivutuksistaan, saattoi verrata ainoastaan kreikan kieleen ja se voitti vielä tämän sillä erinomaisella sujuvuudella, jolla se pehmeästi ikään kuin läpihohtava harso, toi ilmi kaikki tunteitten ja ajatusten hienot eri vivahdukset. Ainoastaan ääntäminen tuntui nuoren kuningattaren korvissa raa'alta.
"Kiks, kaks, kuks, ei, parempana pidän minä ruotsalaisen malmihelinän."
"Meillä ei ole kuningatarta eikä hovia Suomessa", muistutti Hagar.
Kristiina kohotti olkapäitään.
"Ennenkuin minä suljetaan Turun linnaan, ette varmaankaan sitä saa…
Ellei jotakuta venäläistä suuriruhtinasta haluta hypätä tasajaloin
Rajajoen yli. Katsotaanpa, mitenkä oppineet raamattuherrat kääntävät
doxa sanan suomeksi."
"Kunnia", vastasi Hagar.