"Ei mitään, ei mitään", huokasi poika. "Istua hevosen seljässä sokeana! Kuulla komennettavan: hakkaa päälle!… Kuulla vaskitorvien räikyvän ja hevosten hirnuvan, kuunnella keihäitten kalskeita sekä miekkojen mittelemisiä ja olla sokeana, sokeana!" Uudestaan itkun nyyhkytykset tukehuttivat pojan äänen.
"Ja jos saat näkösi takaisin, tahdotko silloin luopua sodasta ja tulla Benjaminikseni samati kuin näihin asti olet ollut Ben-Oni poikani?"
"Jos saan näköni takaisin, satuloitsen heti kohta hevoseni, ratsastan sotamarsalkan luo ja ilmoitan: Teidän ylhäisyytenne, Urban Niemand on jälleen palveluksessa!"
"Makaa siis sinä kuten hyödytön raajarikko, minä en sinua auttaa saata!" huudahti juutalainen vihassaan, joka ainoastaan oli puolittain todellinen.
"Ei, auttakaa minua, auttakaa minua, rakas isä Ruben! Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Minä otan eroni, kun saamme rauhan; minä hoidan hevosianne, minä tahdon olla huonoin tallirenkinne, mutta antakaa minun palvella niin kauan kuin meillä vielä sotaa on!"
"Jos minä sinua uskon ja autan sinua näköösi, niin sinä jälleen minut petät, samoin kuin sinä minut petit Regensburgissa. Mitä minä teen sellaisella viirillä? Mutta… löytyy yksi keino. Sinun pitää saaman näkösi, sinun pitää saada ratsastaa, koska vain tahdot, mutta sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa, sillä sinä hetkenä, jona sen teet, on Herra sinun oikean kätesi rammaksi tekevä."
"Oikean käteni?" Urban muisti tuon pelottavan sahan, jolla häntä
Breitenfeldissa oli ahdistettu.
"Herra ei ketään auta, joka ei tahdo tulla autetuksi. Tahdotko minua seurata sillä ehdolla, ett'et koskaan tartu miekkaan pakanoitten sodassa?"
"Tahdon", sanoi tuo onneton sokea, taisteltuaan kovan taistelun oman itsensä kanssa. Hänen salainen ajatuksensa oli: kyllä päivä neuvon keksii, ei huolta huomisesta.
"Oletko sinä myöskin kyllin voimistunut lähteäksesi tällä vuoden ajalla matkalle Gööteporiin ja sieltä meritse Hollantiin?"