Päivä kului. Illalla tuotiin sisään joulukuusi. Uudet askeleet lähenivät sokeata, mutta tällä kertaa varovaisesti; ei mitään kopisevia korkoja siinä astuskellut, vaan hiljaiset, pehmeät kengän-anturat. Joku istui hänen sänkynsä laidalle, vilpoinen, kurtistunut käsi tarttui hänen käteensä.
"Urban Niemand", sanoi ääni bömiläisellä saksankielellä, "oletko lukenut Tobiaksesta?"
Ei mitään vastausta.
"Tobiaan isä oli sokeana kahdeksan vuotta ja sai Herralta näkönsä takaisin. Luuletko sinä, että Herran käsi sittemmin on lyhentynyt? Usko hänen voimaansa, niin saat jälleen näkösi takaisin!"
Urban luuli kuulleensa ennenkin tuon äänen, joka puhui hänelle toivon sanoja. Hän kääntyi puhujan puoleen.
"Tunnetko minua? Olen Ruben Zevi, sinun isoisäsi, joka sinua rakastaa ja jonka luota sinä pakenit sotaan. Poikani, miksikä sinä minun petit?"
"Joas antoi minulle hevosen; minä luulin, että te olitte käskenyt hänen antaa sen. Suokaa anteeksi, jos tein tahtoanne vastaan!" nyyhkytti poika. Hän oli nyt pehmeimmällä tuulellaan ja kaipasi kovin rakkautta ja lohdutusta.
"Joas antoi sinulle hevosen? Ymmärrän… Luu minun luistani ja veri minun verestäni, minä annan sinulle kaikki anteeksi, myöskin kiittämättömyyden, kun vain jälleen tahdot olla minun poikani. Kuule minua nyt, Urban Niemand, sillä sanani ovat isän sanat kevytmieliselle pojallensa, ja ajattele sitä, mitä sinulle sanon. Minun Jumalani ja sinun Jumalasi on lähettänyt sinulle onnettomuuden, jota ei kukaan tässä maassa parantaa saata. Ja tiedä, hän on lähettänyt sen sinulle saattaaksensa sinua pois gojimin pahennuksista ja saattaakseen sinua takaisin kansasi luo. Minä olen vanha ja katso, minä olen tullut pitkät matkat pimeässä ja pakkasessa, kulkenut meret ja manteret etsiäkseni sinua ja sisartasi. Hän on vielä jonkun aikaa Moabin ansoissa vangittuna. Herra pelastakoon häntä vihollisen nuolista! Mutta sinut, poikani, tahdon minä saattaa takaisin kansasi luo. Sinusta pitää Rubenin sukukunta uudestaan eloon nouseman ja sinun pitää oleman oikea käteni, samati kuin sinun sisaresi pitää tuleman vasemmaksi sydämmekseni. Tahdotko minua seurata?"
"Olen sotilas, isä Ruben, olen rakuuna. En taida muuta, enkä tahdo muuta. Sotamarsalkka on ylentänyt minut kersantiksi…"
"Sokea kersantti! Mitä sotamarsalkka tekee sokeilla rakuunoilla?"