Oli toukokuu ja yö oli jo pitkästi kulunut, päivän olisi jo pitänyt sarastaman. Hän nousi makuulta, meni akkunan luo ja lykkäsi sivulle päin verhot. Niin, siellä rupesikin päivä valkenemaan, mutta niin heikosti, että hän tuskin saattoi erottaa tornin huippuja. Suuri, yksinäinen tähti loisti vielä; pienemmät uppoutuivat jo päivän koittoon. Kristiina viskasi itsensä pettyneenä vuoteellensa. Puolinainen valo ei ollut se elementti, jossa hän viihtyi. Kirkas päivä, taikka pimeä yö, eheä elämä, taikka kuolema kokonaan.
Hän oli ummistanut silmänsä ja koetti väkisin saada unta, kun häikäisevä valo tunki läpi ummistettujen silmäluomien. Hän katsoi ylös päin ja havaitsi tähden… saman tähden, joka kerran Gripsholmassa oli astunut alas hänen luoksensa. Tuo loistava ilmiö ei nytkään paremmin kuin silloin, jäänyt yölliselle taivaalle, se oli astunut laveita valotikapuita myöten hänen luoksensa, valunut häneen ja kutonut hänen sädekehänsä lankoihin.
Tällä kertaa ei Kristiina tahtonut antaa hairakuvien pettää itsensä. Hän nousi jälleen ja laski akkunaverhon alas. Turhaan; verho katosi kuten sumu valomereen. Hän pani kolmannen kerran maata, veti yöhunnun silmillensä ja vieläpä lisäksi peitteenkin. Yhtä turhaa. Tähti oli hänen sisässään; vuori ei olisi saattanut varjostaa sen loistoa.
"Mutta tämähän on hullua", sanoi Kristiina itsekseen, hän, joka tiesi kaikki eikä enään uskonut mitään ylenluonnollista. "Minä olen varmaan kipeä taikka valvomisesta hullu… Rosette!"
Hän voitti. Ranskalainen kammarineiti, joka oli tullut Fiken Långin jälkeen, astui sisälle.
"Mikä valo se on, joka tunkee sisään tänne huoneeseen?"
Rosette vakuutti ihmetellen, ett'ei hän nähnyt mitään valoa.
"Katso akkunaverhojen taakse! Jossakin täytyy olla tulipalo."
Rosette katsoi ulos eikä havainnut missään tulipaloa sekä vakuutti jälleen, ett'ei hän nähnyt muuta, kuin aamun koiton, virran, meren ja vastapäätä linnaa sijaitsevan Kastelholman, kaikki oli niin kuin ollakkin tuli, ja kuten aina ollut oli.
"Etkö näe mitään tähteä?"