"Mais si, majesté, tuolla on pieni tähti ylipuolella Eläintarhaa."
"Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!" Taaskin hän koetti päästä tuota valoa piiloon, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Tähti rupesi nyt valumaan ajatusmaailmaan. Se muodostui määrättyihin muotoihin, joita sopi vertailla niihin helähtäviin kuvioihin, mitkä ääni synnyttää sannoitettuun lasinkappaleeseen, — äänettömiin sanoihin, jotka ilmaisivat ajatuksen niin selvästi, niin välittömästi, ikään kuin ne olisivat tulleet kuiskatuksi kuuntelevaan korvaan.
"Tunnetko minun?" sanoi tähti.
Kristiina aikoi vastata sillä ivallisella hymyllä, joka oli tullut hänen toiseksi luonnoksensa: Tunnen, minä tunnen sinun varsin hyvin, sinä olet painajainen. Mutta hän ei jaksanut, hän tunsi olevansa ikään kuin hajonneessa tilassa, melkeinpä tyhjiin rauenneena tuossa kummallisessa valossa, joka täytti ja hallitsi häntä.
"Sanoinhan sinulle", jatkoi tuo salainen ääni hänessä, "että tulisin takaisin kymmenen vuoden päästä. Sinun pitää tunteman minun; minä olen sinun olemuksesi perus. Sinun ulkonainen olemuksesi on luonnon-elämää, sinun ajatusmaailmasi on vale-elämää: Minä olen Kristiina. Sinä pääset yhtä vähän minua pakoon, kuin sinä pääset omaa itseäsi. Muista mitä olen sinulle sanonut: minä olen vuo, joka virtaan kaikkivaltiaan voimasta, mutta ei hänen rakkaudestansa. Minussa on yksi puute, se puute on sinussa, mutta se puute pitää korjattaman. Olen saanut käskyn valita sinut ja varjella sinua; olen antanut sinulle kaikki, mitä olen saattanut antaa: kuka on nerollisuudessa ja voimassa sinun vertaisesi? Mutta rakkautta en ole voinut sinulle antaa; rakkautta tulee sinun itse etsiä ja voittaa. Ilman rakkautta olet puolinainen. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon, sillä minä en takaisin palaja ennen kuin elämäsi ehtoona, kun olet kokenut totuuttani. Miksi olet täynnä itseäsi, kun sinun pitäisi oleman täynnä Jumalaa, sinun voimasi lähdettä, ja palvella häntä lahjoillasi hänen luodussa työssään? Tahdon sanoa, kukas olet ja mitä olet ilman rakkautta. Sinä olet historian kuu, joka loistaa lainatulla valolla ja kääntää yhä vain yhtä puolta maata kohden. Sinä olet aikakautesi arvoitus, jolta kaikkia odotetaan, ja katso, ei ole mitään jäljellä. Sinä olet voima ilman vaikutusta, kukka ilman hedelmää, valo ilman lämpöä, tähdenvalo etkä auringonvalo. Sinun voimasi katoaa, sinun kukkasi kuihtuu, sinun valosi sammuu pimeyteen. Valitse! Palaja takaisin! Etsi! Löydä! Uudistu! Vielä sinulla on aikaa, vielä Kristiina saattaa uudestaan kirjoittaa aikakirjat. Vielä yksi auringonkierros, niin silloin on se jo myöhäistä. Hyvästi. Minä palajan takaisin alkulähteen valoon. Sinä, joka vielä saatat valita, älä palaja takaisin omaan poluttomaan pimeyteesi! Mene, kuten minäkin, korjaamaan puutteellisuuttasi iankaikkisessa rakkaudessa!"
Näitten sanojen aikana vaaleni koittavan aamun valo. Tähti valui pois, samati kuin se oli valunut sisälle, leveää, aina heikkenevää valonjuovaa myöten ja astui takaisin niihin äärettömiin avaruuksiin, joista se tullutkin oli.
Vuoteella unessa makaavan mielestä tuntui ikään kuin hän olisi vaipunut penikulman syvyisen meren pohjaan ja tehnyt käsin jaloin työtä päästäksensä jälleen merenpinnalle. Niin huumeuksissaan, niin itseensä vaipuneena kuin olikin, tunsi hän itsessään hyvän halun vastustaa, epäillä, kieltää sekä nousta etevän älyn ja voimakkaan tahdon jäännöksellä karkoittamaan koko tuota kummallista ilmiötä unen ja harhanäköjen valtakuntaan. Mutta hän ei jaksanut pitää kiinni selvää ja koossa pysyvää ajatusta; hän oli tuiki väsynyt, niin hyljätty, ikään kuin aika ja huone olisi vaipunut pois hänen vuoteensa alitse ja hän itse leijaillut tuntemattomissa avaruuksissa. Myöskin tämä tunne valui pois täydelliseen uupumukseen, ja nyt tuli Lethen kuolontapainen uni, jolloin itsensä unohtaa.
Rosette astui varpaisillaan sisälle kello kahdeksan aamulla, jolloin kuningatar tavallisesti nousi, myöskin silloin kun hän oli valvonut myöhään yöhön. Hän nukkui vielä; onnellinen, melkeinpä lapsellinen hymyily oli saanut sijansa noissa aikaisin kovettuneissa piirteissä, jotka toisinaan olivat kovin ankarat, toisinaan ivalliset ja joskus niin viehättävän lempeät. Vielä oli akkuna verhonsa varjossa. Kammarineito veti verhoa paremmin kiinni, estääksensä päivän valoa sisään tunkemasta, katsoi, että kaikki oli kunnossa aamupukua varten ja jätti oven raolleen lähtiessään.
Unen-näköjen varjopeli oli seurannut ensimmäistä kuolontapaista uupumusta. Kristiina oli jälleen neljännellä vuodella oleva lapsi; tämä oli kaukaisin asia, jota hän muistaa saattoi. Hän istui isänsä käsivarrella; isä lähti suureen sotaan ja jätti hänet kyynelsilmin noitten kokoontuneitten säätyjen rakkauden ja huolenpidon haltuun. Lapsi kummeksi vaan ei pelännyt tuota suurta väenjoukkoa; kaikki häntä katselivat, kaikki tahtoivat häntä käsillään kantaa. Muutamilla oli pitkä harmaa parta, toisilla pitkä miekka; yksi oli kadottanut silmänsä sodassa, ja terveestä silmästä tipahteli suuria kyyneleitä. Miksikä hän itki, tuo vanha, ruma sotamies?
Kohta sen jälkeen oli hän kahdeksannella vuodella isänsä hautajaisissa Ritariholman kirkossa. Siellä oli monta, monta kaunista lippua, mutta miksi ne kaikki olivat repaleisia? Ja tykit paukkuivat, että korviin koski…