Jälleen, kohta tämän perästä, hän karkasi pimeästä, ikävästä huoneesta Nyköpingissä, jossa hänen äitinsä, leskikuningatar piti häntä vangittuna. Oi, tuo pitkä sali, tuo raskas hopeakaappi, mustaksi puettu alttari, nuo ainaiset kyyneleet, ja pitkät rukoukset, mitäpä ne hyödyttäisivät? Miksikä ei hän saisi olla vapaa ja iloinen kuten lintu metsässä? Miksikä hän ei äitiänsä rakastanut? Miksikä hän tätiänsä, isänsä sisarta, rakasti paljo enemmän? Miksikä hän saattoi langeta Johannes Mathiaksenpojan kaulaan, kun tämä hänelle selitti jonkun Esopuksen sukkelan sadun? Ja Kaarle Kustaa… eikö hän ollut kaunis, eikö hän ollut reipas, silloin kun kantoi Kristiinaa yli hyllyävän suon Stegeborgin lähellä, ja kun veti hänet ylös lammikosta Rönön luona? Niin, hän piti Kaarle Kustaasta, antoipa hänelle lupauksensa… Tuntui niin lämpimältä sydämmessä ja onnelliselta… isä, täti, opettaja, sinisilmäinen poika… vieläpä nuo partaiset ukot, Ruotsin säädyt ja rahvas, jotka lämpimästi olivat tervehtineet pientä tyttöä hänen isänsä kuoltua, tämä kaikki oli kuitenkin rakkautta, rakkautta! Hän oli kuitenkin kerran rakastanut ja ollut rakastettu. Mikä auringonloiste näissä aamu-unelmissa! Hän heräsi, mutta ei soittanut vielä kammarineitoansa sisään. Hän tahtoi pitää kiinni tästä onnen unelmasta. Se oli oleva hyvin lyhyt.
Rosette näyttäytyi ovessa. Todellisuus tuli jälleen, mielikuvitus oli poissa. Oi tuo kova, ankara todellisuus, joka ei enään sallinut hänen olla rakastavana lapsena, vaan hänen täytyi olla kuningattarena, ainoastaan omana itsenään!
Yön harhanäky oli selittämättömänä hänen edessään. Kysyä hän ei saattanut, mutta yhä epäillä, kieltää, vastustaa ja ynseillä. Mikä oli tuo tuntematon julkea olento, joka uskalsi kietoutua hänen selvään ajatusjuoksuunsa, pettää hänen järkensä ja määrätä hänelle laiksi lapsen sadun? Hän ei sitä tietänyt, mutta tunsi, että hän jälleen oli Kristiina ja tahtoi jäädä Kristiinaksi.
Rosette oli noita mallikelpoisia kammarineitoja, joita Molière niin mainiosti on kuvannut, ja ymmärsi vaatettaessaan hallitsiatartansa huvitella kertomalla kaikkia niitä hovijuoruja, joita hänen oli onnistunut saada onkeensa edellisenä päivänä. Eräs hauska juttu kulki nyt suusta suuhun: puhuttiin olleen kaksintaistelu ylimmäisen kammariherran kreivi Klaus Tottin, ja ensimmäisen tallimestarin Anton Steinbergin välillä. Tottin miekka oli kahvan kohdalta mennyt poikki, Steinberg oli huutanut, että Tott nyt myöntäisi olevansa voitettu, mutta Tott juoksi Steinbergiin käsiksi ja painieli hänen kanssaan siksi, että molempien väsymyksestä täytyi lykätä taistelu tuonnemmaksi…
Juoruttelu oli herättäjäkellona. Sellainen oli todellisuus. Kukapa saattoi sitä kuunnella ja sentään vielä uneksia?
Kuningatar käski antaa itsellensä viimeisessä postissa tulleet ja sanansaattajan tuomat kirjeet. Yksi niistä sai hänet hämmästymään ja suuttumaan. Hän tirkisteli vielä tuota kummallista, komeasti kirjoitettua kirjettä, jonka sinetissä oli turkkilainen puolikuu, kun Pimentelli antoi ilmoittaa tulonsa. Häntä ei otettu vastaan. Kohta sen jälkeen ilmoitettiin Tott ja otettiin vastaan.
"Mitä kreivin on Steinbergin kanssa puhumatta?"
"Teidän majesteettinne, suokaa minun olla vaivaamatta noin ylhäistä naista nuorten miesten riidoilla."
"Mutta jos minä tahdon sen tietää?"
"En usko, että teidän majesteettinne tahtoo tietää kaikellaisia vähäpätöisyyksiä, mutta jos sitä vaaditte, täytyy minun totella."