"Nyt on kylliksi, hyvät herrani", sanoi kuningatar arvokkaasti katsellen heitä. "Käykäämme asiaan kiinni. Pankkiiri Zevi lainaa Ruotsin kruunulle yhden miljoonan hopea taalaria, mitä takuuta hän siitä vaatii?"
"Göteporin tullit", vastasi juutalainen.
"Ja korko?"
"Korko riippuu siitä, tuleeko sota vai rauha. Minun esimieheni maksaa 90 sadasta ja vaatii rauhan aikana 10 prosenttia. Nämät ovat helppoja ehtoja. Ruotsi ja sen suuri kuningatar saavat edullisemmilla ehdoilla kuin mikään muu Euroopan maakunta, Alankomaita lukuun ottamatta."
Kristiina hymyili. Tuo entinen pieni ratsastaja, joka hänen puolestaan olisi vaikka valkeaan mennyt, oli nyt oppinut toisellaisia ratsastustemppuja.
"Jättäkää minulle ehdot kirjallisesti", sanoi kuningatar, "minä tahdon valtakunnan rahastonhoitajan kanssa niitä tuumia."
Benjamin Zevi kurkotti hänelle paperin ja kumarsi, mennäksensä pois, mutta sai käskyn viipyä.
"Au revoir, kreivi Tott", sanoi kuningatar; "te seuraatte minua tunnin päästä kävelylleni."
Hän oli nyt yksin tämän juutalaisen kanssa, joka kerran olisi voinut tulla täydelliseksi suosikiksi, jos hän paremmin olisi käsittänyt onnensa. Kuningattaren edessä oli tuo hänen aamulla saama kirjeensä.
"Zevi, sinä tunnet isäsi, en minä onnittele sinua tuon tuttavuuden takia. Miksi tulit Zeviksi etkä Götziksi?"