"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun", vastasi sotapappi.
"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän arvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa joku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen, mutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti pääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On heittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan ensin, hän huusi äsken pappia."
Götzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi, kun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa kaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa kuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan ja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.
"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!" alkoi hän.
"Ystäväni", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa paremmin nuo heikot, katkonaiset sanat, "jos on jotakin, joka omaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on lähellä ja Vapahtajasi elää!"
Haavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää ajatuksen juoksua. "Nimeni oli Peltonen… syntynyt luterilaisessa väärä-uskossa… Wironmaassa… sitten oikea-uskoinen katolilainen… Feldmann… Olin kahdenkymmen-vuotias… satuin veljeni kanssa riitaantumaan kirveen takia… löin hänet kentällä kuoliaaksi… pakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin… tulin kreivi Götzin luo… hän taisteli silloin keisaria vastaan… seurasin häntä Marienburgiin… ruotsalainen kuningas oli siellä… rikas juutalainen lainasi kuninkaalle rahoja… Minun herrani ja juutalaisen tytär… nuoret ihmiset… hän oli melkein lapsi… Kreivi ryösti hänen metsässä… otti aarteet… meni keisarin joukkoon… vihittiin Wittenbergissä… luterilainen pappi, hän juutalainen… mihinkäpä se olisi kelvannut?… kyltyi… Feldmann, vie hänet takaisin juutalaisen luo!… Thamar sanoi: mitä me häntä sinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä… Sanoi kreivinnalle: kreivi on Wiipurissa… Matkusti Danzigiin syksyllä meritse… Suomeen… talvi… yö… reestä… kinokseen… Pater noster, qui es in coelis… sanctificetur nomen tuum…"
Verisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi nuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin saivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää Kaikkivaltiaan nimeä.
Pietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki ristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä, kun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan haavoitetun:
"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven tuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut ihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen elämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon. Se tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta syyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus ja mikä tuomio!"
Tässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla vasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen haamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti hymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?