Hitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen haavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä etsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat, laahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni hukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta tehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli myöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta mahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista voitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten ja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa, eivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen? Muutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja ajettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille nälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin pois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat kokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä suuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.
Ruotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän lepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita rivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka vielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä kirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia rupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri, enemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut sotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut. Sota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät itsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin palkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta Saksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät myyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi, seikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.
Sitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät velvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka edellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa talonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja sekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi sodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin. Hän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin kummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren vastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa sairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi kuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien puolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei ollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa hän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa, näyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta ja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla osottavat lempeyttä ja lujuutta.
"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja minä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin", sanoi Beata rouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan olivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. "Se oli hän, joka kuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella puolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti hän on haavoitettu. Mutta missä hän on?" jatkoi hän, katsellen ympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.
"Hän on mennyt katsomaan hevostansa", vastasi eräs haavoitettu kuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.
"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!"
Kutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa olivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia. Hänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten peitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri, hevosenkengän muotoinen ruskea arpi.
"Mikä nimesi?" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon arven jo ennen.
"Benjamin Zevi", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.
"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?"