VERRATON.
SISÄLLYS:
1. Ennen taistelua.
2. Taistelu Jankovitsin luona.
3. Taistelukenttä.
4. Sotalemmikki ja sotasairaala.
5. Sydän ja valtiotaito.
6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.
7. Toinen ja kolmas turvatti.
8. Leikinlaskua ja silkkinauha.
9. Jalopeurain kohtaus.
10. Ruben Zevin lähettiläs.
11. Sanomia itämaille.
12. Orjan orjatar.
13. Westfalin rauha.
14. Voitonriemuinen Parnassos.
15. Suosikit.
16. Äiti ja tytär.
17. Uhkaavia enteitä.
18. Kaarle Kustaa Olannissa.
19. Tähti ja turvatit.
20. Suuri käsky.
21. Stambul Sarai.
22. Kolmannella porras-astimella.
23. Messias.
24. Tähtien hetki.
25. Sulttaanin hat-i-scherif.
26. Verraton.
27. Uusi elämä.
1. Ennen taistelua.
Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän makaa likistettynä hiirenloukossa!
Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta kyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan, välistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli ivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat kavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa. Yhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen ja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen valepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää luurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä. Hän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä alastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta, kurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä toivoi saalista saavansa.
Tässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä siellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken tämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas, Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän, ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin kauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota kävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha soi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään kukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli ollut oma maatilkka tahi rakas koti, — ja sellaisia oli tuhansittain tuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä Skotlannissa, — myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka tappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.
Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet, palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista, perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia ja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko, ruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui päällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi sotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin monta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain irstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin sotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois tuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä sotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta pitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti leiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan, kun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan artellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty: sotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta usein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä tuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa, hän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista oli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä, aseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti ainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia ruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon enemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit älykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen rattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen rykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti, väsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen toiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta rivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja keitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.
Sotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että vaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota kauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen määrään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan toista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli sotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan paljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä kuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa Beata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.
Tuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen Tanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet Holsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki keisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden lopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645 Böhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä lopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla apujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko, joka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut käskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan joukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.