Helmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli Hatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä Jankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov, Jankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset, 16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä ja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen hevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton onnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty pohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten vuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät maansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat, sekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta saattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko matkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon kuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää heidän leiripaikassaan.
Torstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko tehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla kuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa, tarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka sijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5 penikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.
Sotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt jylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz, idässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen maa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle kuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula kukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko ja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja. Ei saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli. Hatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla sellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta mieshukkaa häntä vastaan hyökätä.
"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että heitä tuolta metsiköstä ammutaan," virkkoi hevosväen kenraali Arvid Wittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon. Tämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot, tyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä, pitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu, kapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut sotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat silmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli sotapäällikkö.
"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa siivet", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri Mortaigne.
"Ei, ei käy päinsä!" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta varovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. "Emme voi tässä nähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä toisella."
Nuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti kättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.
"Tuossa, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän, "on asentomme avain.
Miehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa."
Muistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt ylipäällikköä.
"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva tilaisuus tulee", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien kenraalien puoleen. "Hyvät herrani", sanoi hän, "minä luotan teidän koeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata, peräytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis taistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne, keskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta, Jesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi. Jokainen paikalleen!"