Nuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten everstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä. Nyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus oli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän vanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin ei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli suunnitelmansa tehnyt.
Samaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld päällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.
"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä", virkkoi hän kenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan tuntenut itsessään. "He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme saaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään."
"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi kiirehtikö!" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen majoitus-upseerinsa. "Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson saattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä paolla."
"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen likistettynä!" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen urhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin Baieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.
"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon", vakuutti Hatzfeld yhtä varmasti. "Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth, oikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme on nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille loistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille unissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen kirkon aseet… Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo ylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne tykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen."
Nämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle ratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti hänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa ja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä jo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat hänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa kulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä; missä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä paeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään kuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli hän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata tallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen sotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman urhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys, osotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan tappaa.
Sotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630, Saksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä, joka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti kätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:
"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän aikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä, kumpi heistä voiton meille antaa."
Oli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui kylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia. Palattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa Feldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää espanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten tulivirta.