Ruotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä, ajaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat joukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli Wittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin sekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli kova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä kaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä jumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa. Wittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken uhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa hajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä taaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja asettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet sotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri tunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he kääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän tykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.
Tämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin mies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi ratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän asentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään. Taistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet olisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät unohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat tapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut metsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia. Kroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten valitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä heidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi kuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren miehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin voimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä. Mielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon, mutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten sääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa. Wittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen paukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta, joka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri kun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi. Kroatit pakenivat, vaara oli ohitse.
Keisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla, kuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan. Täällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää jokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan taistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua kunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua väkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan eivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat, että pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä ei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta verisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta rintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä. Kello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut mitään ratkaisevaa tapahtunut.
Silloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet ja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he keskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman ikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä, ruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä kolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut paikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä, mutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi antautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut ponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän näki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien läpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi ja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.
Jankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista Torstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin ja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko oli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti niitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa. Otaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina, joitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis yhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana katsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä olisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan sodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi kuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000 taistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun kykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria, joitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka Mercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa oli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja tulivat voittajien saaliiksi.
Jos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän Jankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa perustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt, kiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat pakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä teillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä uhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa etäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa liittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui alussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton ruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa, paavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran ruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan aalloista.
3. Tappelukenttä.
Pimeydessä tehty työ… kerran täytyy sen tulla päivän valoon.
Yön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli. Tuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena metsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä täällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa. Osa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan lepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut uskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin hän tappion oli voitolla korvannut.
Onnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria viiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se mitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä niljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja jalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät siitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut loistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat jälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia, he repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät puita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset vihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit käskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan saaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa koettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin öisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt kuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä, yövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä kun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista vainuvan suden ulvonta.