Tuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet makasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten varjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät kuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten liikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat saaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa keksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi pahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo tukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa ilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat jalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja leikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus. Toisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli kultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi tapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena kuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston selässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli ryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi ensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien miten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.
Yön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet korkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet nähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään kunniatantereiksi!
Ruotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua noin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista, rukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari luki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs nuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä jumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä todistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan. Tässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin sodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja Englannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin nämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan, kun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina Herran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.
Jäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi nuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne viehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä nähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten unohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät ymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs nuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa ja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat jotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta kolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen kiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.
Sen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen joukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli sitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten, ja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki kyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia, mutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä, olivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen takia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän olennon olevan lähitteellä.
"Elätkö, kumppani?" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.
"Kuten elää saattaa paistinvartaassa", vastasi ruotsalainen, joka joten kuten osasi samaa kieltä.
"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin voisit laukaista?… minulla ei ole yhtään, minulla."
"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?" vastasi ruotsalainen. "Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi."
"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne päin!"