— Kenenkä muun kuin vapaamuurarin?
— Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.
— Mammanpojan ehkä?
— Homme blasé, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa makuuhuoneessaan!
— Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei muuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!
— Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan sameasta saaliinsa.
— Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.
— Kuin tyhjä pullo.
— Ja hyvin tulpattu.
Kuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka luulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen kärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet edes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin tarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka olivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko paljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin olemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään lievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa nuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta ja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa puhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa III:ta virkaheittona kuninkaana.