— Hyvät herrat — virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella oleva kapteeni — me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet herralle liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle. Otaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, avis au lecteur. Ken ottaa sen viedäkseen?
— Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.
— Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi henkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät herran heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja huomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja nauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa. Sillä välin kokoontuu valtakunnan collegium medicum, lääkärineuvosto, Tukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai lähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.
— Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!
— Mais après, entä sitten, hyvät herrat?
— D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on varminta, niin kauan kuin herran vielä tekee mieli karvasta valtio-omenaa.
— Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!
— Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten tulee iloinen murkina Tukholmassa, en bonne compagnie, hyvässä seurassa.
— Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!
Syntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys — se mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan, hämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen hedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä — oli juuri tuo kysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa pitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui. Suomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen — tai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston ja papiston — kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma merkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui kaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat vehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset tuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat, niin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta aprés'istä, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei tahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä tahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja valtiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja siltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin kohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun. Vuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan, Cromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos Sprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen tasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen pysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan lohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen lisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä, mitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen valtaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat vähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli kaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian menestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna 1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka sokeudessaan odottivat "kolmeviikkoista vallankumousta", mikä olisi kukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.