— Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.
— Minä pakenen sittenkin.
— Saammepa nähdä.
15. KYMENKARTANON KALASTAJAMÖKKI.
Aika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti joutuvan perikatoon.
Hänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli kerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten Sture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta oli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan itäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano. Siellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät. Alamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto lähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui hänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli kiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä Savonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen lähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina kaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina valtakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä kantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja turmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija petti — tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut koskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin hän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut lippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää, silloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.
Miten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja kurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken, jolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun epätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi päästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille petollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista. Mitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä rautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n kosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa sankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan mielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi onnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se äskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi ollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä pian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen siveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.
Moni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien olevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä 1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun 19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä kertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama, sillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi. "Viimeksimainitun päivän iltana" — kertoo K.M. Armfelt omassa elämäkerrassaan — "kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo, sanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin teidän majesteettinne kunnialla täältä pois. — Sitä ei ole ajatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua monella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa vain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa sodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan läntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä isänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan kovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat."
Nuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien kohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää myöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat olevansa neron mielijohteita.
Kuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä matkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui kaikki heikosta säikeestä.