— Mutta sehän on espièglerie, ilveily, joka tekee teidät kuolemattomaksi! Tosiaankin, olisinpa Ruotsin kuningas, lahjoittaisin teille vapaa-asunnon Viaporissa; mutta jos olisin Venäjän keisarinna, tekisin teistä ministerin… Ai, kello on vain muutamia minuutteja vailla yksitoista. Jäättekö tänne odottamaan asiain ratkaisua?
— Ei, minä seuraan mieluummin jonkin matkan päässä. Paraskove, anna sateenvarjoni! Odottavathan hevosemme metsätiellä, jos osoittautuisi parhaaksi paeta?
— Olkaa aivan huoleti, rouvaseni… Me olemme ottaneet kaikki asiat huomioon. Kaikesta on huolta pidetty, kaikki on edeltäpäin tarkoin harkittu…
— Paitsi yhtä, herra kapteeni, nimittäin sitä, että kuninkaalla vielä on muutamia uskollisia palvelijoita! huudahti samassa hyvin tunnettu ääni tuvan ovelta, ja kaikkien kummastukseksi astui sisään hoikka olento, kersantti Lennart Croneld.
Kapteeni Detlof Croneld ja hänen äitipuolensa, Rautasaaren armollinen rouva — jotka lukija epäilemättä jo on tuntenut — peräytyivät ehdottomasti pari askelta taaksepäin, ja kapteeni tarttui pistooliin, joka hänellä oli vyössä.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän kopeasti.
— Se merkitsee, että minä vangitsen teidät kaikki kuninkaan nimessä — teidät, herra kapteeni, teidät, rouvaseni, ja kaikki seuralaisenne! vastasi kersantti pelkäämättä, samalla kun hän sulki oviaukon niin hyvin kuin taisi pienellä ruumiillaan.
Suunnaton melu syntyi tuvassa, joka oli väkeä täynnään. Rakuunat vetivät miekkansa, asuskelijat heiluttivat kirveitään. Muutamat tahtoivat rynnätä ovelle, toiset hypätä ulos ikkunasta. Mutta kapteeni käski jyrisevällä äänellä heitä pysymään aloillaan.
— Ei tämä ole niin vaarallista kuin miltä se näyttää, huudahti hän ylenkatseellisesti. — Tuo herranen tuolla oven luona on tottunut tekemään pilaa ihmisistä, jotka hän sanoo vangitsevansa. Mutta mikä on tehty vanhalle, helposti säikähtävälle koronkiskurille, sitä ei tehdäkään meidän kaltaisillemme miehille. Poika, kuka on antanut sinulle luvan karata sairashuoneesta? Marssi sisään; sinä saat oppia tapoja lukon ja salvan takana. Pois säilä, sanon minä, muuten minä, niin totta kuin olen esimiehesi, ruoskitutan sinut sinisenkirjavaksi, vaikka satakin kertaa olisit veljeni!
— Minä en ole teidän veljenne, kapteeni! vastasi nuorukainen vakavasti. Minä en ole sukua niille, jotka pettävät kuninkaansa ja maansa. Antautukaa hyvällä; etuvartijanne ovat kiinni, koko mökki on piiritetty ja kaikki vastarinta on turhaa.