— Saattaisi olla mahdollista, että keuhko vielä tulisi ennalleen, vastasi lääkäri; mutta ihminen ei voi elää ilman verta, ja tällä pojalla on sitä tuskin niin paljon jäljellä kuin kissa tarvitsee.
— Hyvä Jumala, niin, jok'ainoan pisaran on hän vuodattanut minun tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. — Jos kuolet minun tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtään tämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin herttuan kuolinvuoteen ääressä.
Nuorukainen nosti päänsä ja loi häneen sanomattoman kiitollisen katseen, mutta ei vastannut mitään.
— Sano, rakas poika, miten voisin vielä tuottaa sinulle jonkin ilon? Sinä olet kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään palkintoa, mutta pyydä kuitenkin jotakin muille, ellet itsellesi!
— Armoa veljelleni … armoa äitipuolelleni … vähän apua vanhalle isälleni!… Ja armoa Otavan Sivertille … hänen tyttärensä tähden! sammalsi Lennart.
— Kaikkeen on suostuttu! vastasi kuningas. Rouva Croneld … kapteeni
Croneld… Te saatte vapaasti lähteä mihin tahdotte.
Kapteeni Detlof löi otsaansa. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä, että hänen luotinsa…
— Toivotko vielä mitään? kysyi kuningas nähdessään Lennartin vetävän povestaan keltaisen, veren tahraaman hansikkaan.
— Tämä hansikas … ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.
— Niin, niin, sanoi kuningas.