— Teidän majesteettinne … älkää epäilkö koskaan … Suomen kunniantuntoa!

— Ja mitenkä voisin minä sitä epäillä, kun on silmieni edessä tällainen todistus! vastasi kuningas, samalla kuin hän lämpimästi puristi Lennartin valkoista kättä. — Hyvin sanottu, poika; minä lunastan lupaukseni, minä lupaan, mitä pyydät, ja ken Anjalan ajoilla on saanut kuninkaansa suostumaan sellaiseen pyyntöön — hän, hyvät herrat, ei ole elänyt eikä kuollut turhaan.

— Ah, muistuu mieleeni jotakin — virkkoi kuningas, ollen jo lähtemäisillään huoneesta — onko täällä ketään, joka luulee tämän pojan myyneen velvollisuutensa?

Niitä sanoja ei käsitetty; ainoastaan kuninkaallinen sydän saattoi sellaisena hetkenä ymmärtää niiden tarkoituksen. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Kustaa kuningas:

— Hyvä, koska ei enää mikään tahra voi häväistä rehellisen sydämen toiminnan vaikuttimia, niin nimitämme me tässä teidän läsnäollessanne, hyvät herrat, kersantti Croneldin vänrikiksi — vänrikki Croneldin aliluutnantiksi — ja luutnantti Croneldin kapteeniksi hänen veljensä sijaan, joka täten saa armollisen eron palveluksestamme. Me käskemme, että kapteeni Lennart Croneld kirjoitetaan sen arvoisena luetteloihin. Ja jos kadotamme hänet…

Kuningas keskeytti puheensa hetkiseksi, katsahti nuorukaisen marmorinvalkeihin, kauniisiin, liikkumattomiin kasvoihin ja jatkoi:

— Jos olemme kadottaneet hänet, on hän, niinkuin säännöt määräävät kapteenin arvosta, saava sotilaallisen kunnioituksen hautajaisissaan.

17. JÄLKEENPÄIN.

Palatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä olevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta puolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä varustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin puolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on vähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna korkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan jalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka tahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne jotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava yhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen tarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän pitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä panevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai paheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin suuren tyhjyyden hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä todellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe. Tällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen tarkoituksen toteuttamisessa; jollei sillä ole sitä merkitystä, saa se ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; jos sillä on se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä kunniakkaasti.

Niin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät hyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus. Mutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu, joka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan juuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja paksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta myrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset kaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta joulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti sanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?