Kun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu lakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja taivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään sure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan mitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli kaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin Porrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen katseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan tulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme runoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:
Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan jos on elämää.
Ja kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas riemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona jälkeentulevien sydämiin.
Kustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana päivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin Ruotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt kuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja, jotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa: vielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.
Tässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja auringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen näköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos vain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia. Velvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä uteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista henkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.
Vanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri oli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin Herrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan sairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo erilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti mielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua saivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he olivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen sulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja virginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai kasvaa "kelvottomaksi suosammaleeksi", kuten majurilla sitten oli tapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen aikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi kuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä laitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli Herramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta ylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa majuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin hävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin samalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois valtakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei sama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin maankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn, parantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen poika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.
Kummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa herättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren ylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin "viisastelevan liian paljon", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla olisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin ollut kuolonisku, jollei … niin, jollei hän siitä lähtien olisi saanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa venematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten valmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus lieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista eläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla, joten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle, leikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan nurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään "sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan".
Turkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta jäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki haukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset rengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä ilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen, kuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.
Armollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona käyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla suurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua naurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin luultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa sitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen, huomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä hauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui Paraskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta kullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.
Kapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja muutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti eteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli suuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti Sprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan isänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia mielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin mielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton täysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän siitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli kaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä, se oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti Ranskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli muka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan kolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun palveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin hän oli mielessään kuvitellut — sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka kuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena muutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui kenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.