Mitä hyödytti näiden kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät kauemmin kuin Lennart Croneld?
Otavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä vielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään valtakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä kaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin Venäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman hyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista ja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin hyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi kultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä kenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren ilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään kauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden vanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski tingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli luettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi lisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut tosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot paremmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä; mutta … miksi oli hän elänyt?
Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan, rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!
Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta. Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta, istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille. Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä, hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen, vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart Croneld, k. 24 elokuuta 1788.
Eikö mitään muuta?
Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa, miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian puolesta — kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta — mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.
Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.
Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen tyttärensä pojan tytär — ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä, jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan, jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli ja mihin hän meni.
On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa. Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.
— Mutta — sanoo ylioppilas hehkuvin poskin — onko teillä nuo hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden ruoaksi.