— Ei — vastaa vanha rouva — minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.
Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten virtoinaan valuessa.
— Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. — Tuollaisen haudan ääressä ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?
LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI
1. LITTOWIT.
Onko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä miehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia ennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.
Jos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi sitten tarkoitettiin — tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä aatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset tilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja muutenkin suuria etuoikeuksia — silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen muurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.
Mutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja vanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä, yhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen toimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea ylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen, tuohon "parasten vaikutusvaltaan", jota kreikkalainen ylimyskuntaa tarkoittava sana "aristokratia" oikeastaan merkitsee — sanalla sanoen: sellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon kuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan — silloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme ylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa on älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla. Sellainen ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman muuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se ulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.
Mutta jos tähän itseoikeutettuun ylemmyyteen, joka ulottuu kaikkiin yhteiskuntakerroksiin, sattumalta yhtyy vielä vanha ja kunnioitettu nimikin, joka sisältää muiston menneiden aikojen urotöistä, ja jos tuon nimen omistaja on kartuttanut isien kunniaa omilla mainioilla töillään isänmaan hyväksi sodassa ja rauhassa, silloin on anteeksiannettavaa, jos hän hiukan pitääkin arvossa tuota nimeään, vaikkapa hänen ylpeytensä joskus kärjistyisi ennakkoluuloksikin. Ajan tapoja hän ei kuitenkaan voi rankaisematta rikkoa. Jos sukuperästä johtuva etuus, jos nimen periminen olisi paljastaan tyhjä harhaluulo, kuten esimerkiksi arvot, arvonimet, kunniamerkit tai muut ihmisten turhamaisuuden keppihevoset, niin ei sitä harhaluuloa tavattaisi, kuten nyt on laita, kaikkina aikoina ja kaikissa kansanluokissa. Halvinkin mökkiläinen on ylpeä siitä, että hän on kunniallisen miehen poika, ja lehtolapsi häpeää puutettaan, johon hän ei ole syypää, sitä, ettei hän elämän mukana ole saanut periä nimeä. Sukuylpeys on silloinkin, kun sitä täytyy ennakkoluuloksi nimittää, jalompi kuin pöyhkeilevä rahaylpeys, virkavaltainen kopeus tai moni muu onnettaren oikullisista antimista ylvästeleminen.
Tämän kertomuksen aikana, 1830-luvun lopulla, istui eversti, paroni Kaarle Sigismund Littow eräänä syysiltana työhuoneessaan Etelä-Suomessa sijaitsevalla Linnaisten säteritilalla — tai Linnaisten kartanossa, kuten sitä tavallisesti nimitettiin — molempien tyttäriensä, Anna ja Ringa Littowin seurassa. Perhe oli äsken juonut teetä suuressa, hiukan aution näköisessä ruokasalissa ja sitten siirtynyt takaisin lämpimämpään ja hupaisempaan työhuoneeseen, viettääkseen tuntikautisen lukemalla ääneen jotakin, kuten oli tapana Linnaisissa silloin, kun ei kukaan vieras ollut suvainnut tehdä sinne puolen penikulman mutkaa valtamaantieltä.