Pöydällä paloi korkeajalustainen lamppu, jonka himmeäksi tahkotun lasikuvun peitti viheriä varjostin, sillä everstin silmät olivat tällä kertaa kipeät; sepä olikin hänen ainoa sairautensa, vaikka hän äskettäin oli täyttänyt kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Valo loisti lampusta alas käsinkirjoitetulle kirjalle, jota Anna neiti luki ääneen isälleen ja sisarelleen, mutta muuten oli huoneessa puolihämärä. Läsnäolijoiden kasvonpiirteitä oli sentähden helpompi aavistaa kuin selvästi erottaa. Huoneen yksinkertainen kalustus osoitti, ettei siellä näytty hyväksyvän sitä komeutta, jota maalla asuvat mahtajat tavallisesti tuhlaten käyttivät vierashuoneiksi määrätyn kartanon osan koristamiseen. Everstin hieman jäykkä ryhti, hänen kookas vartalonsa, paljas päälakensa, vieläkin mustat viiksensä ja jonkinlainen lujuus koko hänen olennossaan osoittivat hänen olevan noita eheitä henkilöitä, joista ensi silmäyksellä voi sanoa: tuo mies on sellainen eikä toisenlainen.
Omituinen surullinen ilme kuvastui hänen kauniista, säännöllisistä kasvoistaan hänen istuessaan silmät umpeen painuneina korkeassa, viheriällä loistenahalla päällystetyssä nojatuolissa. Miksei hän tahtonut tai miksei hän rohjennut nauttia isäniloa ja avokatsein silmäillä kahta viehättävää tytärtään, jotka jo kauan, hänen puolisonsa kuolemasta saakka, olivat olleet hänen rakkaimpana katseltavanaan? Nähdessään heidät ja tuntiessaan, miten suuresti hän heitä rakasti — tuntiessaan olevansa syvästi kiitollinen siitä ilosta, jonka Jumala heidän avullaan oli tarjonnut hänelle hänen lähenevän vanhuutensa päiviksi — hän häpesi keksiessään kapinallisessa sydämessään salaisen nurinan: miksei kumpikaan heistä ollut poika? Paljon kauneutta, paljon hyvyyttä, paljon runsasta siunausta oli suotu tälle huoneelle — poikaa vain ei! Ei ainoatakaan poikaa!
Eversti oli omaistensa tuttavallisessa piirissä rikkonut lääkärin määräyksiä, joka oli häneltä hänen silmiensä tähden kokonaan kieltänyt tupakoimisen. Hienon turkkilaisen tupakan keveitä, tuskin huomattavia renkaita siinteli tuon tuostakin lampun valossa, kuitenkaan muodostamatta sellaisia tupruavia savupilviä, joita runoilija sanoo "sulottarien pakenevan". Eversti Littowin omituisuutena oli polttaa paljon, mutta hienosti, ja sellaiset sauhuttavat herrat, etenkin vänrikit ja ylioppilaat, jotka saattoivat vetämällä muutamia ahnaita siemauksia hänen kauniista merenvahapiipuistaan myrkyttää kokonaisen ilmakehän, saivat usein pitää hyvänänsä kyydin "kadettikamariin", siellä — kuten hänen oli tapana jotakuinkin suoraan sanoa — mielinmäärin "toimiakseen nokikolareina".
Sinä hetkenä, jolloin kohotamme esiripun tuota perhekuvaa peittämästä, istui Anna Littow, vanhempi tytär, niin lähellä lamppua, että varjostimen viheriöittämä valo lankesi voimakkaana hänen mustille hiuksilleen, hänen alaspäin luoduille, tummanruskeille silmilleen ja hänen hienoille, älykkäille, kauniinsäännöllisille piirteilleen, jotka nyt tuossa oudossa valaistuksessa näyttivät harvinaisen kalpeilta. Ulkonäöstä päättäen ei hän saattanut olla kahtakymmentä vuotta vanhempi, mutta jonkinlaisesta vakavuudesta, jonkinlaisesta ryhdin ylhäisestä varmuudesta saattoi aavistaa hänessä olevan enemmän seuraelämään tottumusta kuin teeskentelemätöntä luonnollisuutta, enemmän aikaista elon surujen kokemista kuin ensi nuoruuden onnellista huolettomuutta, jolle hetki on elämä.
Kauempana varjossa istui Ringa, nuorempi sisar, Annan täydellinen vastakohta. Runeberg, Cygnaeus tai Stenbäck olisi, jos heistä joku sattumalta olisi joutunut Linnaisiin ja nähnyt Ringa Littowin sisarensa rinnalla, verrannut häntä auringonsäteeseen, joka välkehtii tumman, kultareunaisen iltapilven reunalla — niin valoisa, niin kevyt, niin hetkellinen oli hän, tuo nuori ja hento olento, osaksi nukke, osaksi keijukainen ja hädin tuskin kolmanneksi osaksi vapaasukuinen neiti, joksi ankaran isän tahto, sisaren esimerkki ja geneveläinen kotiopettajatar neiti Triste-Ruban olivat kasvattaneet hänet.
Musta villakoira jalopeuranharjoineen oli laskenut päänsä hänen syliinsä ja katseli häntä viisailla, miettivillä silmillään. Nuori Ringa milloin näpäytteli huvikseen hienoilla sormillaan koiran kuonoa, milloin silitteli hyväillen sen villaista harjaa, milloin taas kuiskasi salaperäisen käskyn sen pitkiin, riippuviin korviin, jolloin koira, iloiten siitä, että sai näyttää palvelemis-intoaan, oli hyppäyksellä toisessa päässä huonetta noutamassa ompelukoria tai nenäliinaa, ja sitten asettui taas entiseen kadehdittavaan paikkaansa, kunnes jotkin uudet ilveet häiritsivät sen lepoa. Lukemista Ringa näytti seuraavan jokseenkin epäiltävän tarkasti.
— Aja nyt toki koira pois! huudahti Anna kärsimättömästi, kun häntä häiritsi villakoiran juokseminen vähäväliä ruudukkaalla matolla. — Ja jos sinun on mahdotonta pysyä vähän aikaa hiljaa, niin sallii isä ehkä sinun mennä ma bonne'n, opettajattaren luo.
Eversti ei kuullut häntä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
— Couche, hiljaa, Mefisto! kuiskasi Ringa neiti, kasvoilla ilme, joka oli olevinaan totinen. Ja Mefisto ryömi tottelevasti hänen tuolinsa alle.
Anna neiti vaikeni hetkeksi.