— Epäilemättä. Näistä muistiinpanoista näkyy aivan selvästi, että niin on laita.
— Siis, jos nuo kaksitoista nuolta merkitsevät kahtatoista sukupolvea, on Jaakko von Littowia tarkoitettu kolmannellatoista nuolella, jonka kärjestä tai neulasta, kuten isä tahtoo sitä nimittää, vaara koituisi suvullemme.
— Tietysti. Samaa mieltä oli myöskin oppinut muinaistutkija, professori Bilmark, kerran käydessään isäni aikana Linnaisissa. Bilmarkkin puolusti sitä arvelua, ettei latinalaista _acus-_sanaa mitenkään voida kääntää muuksi kuin neulaksi, silmäneulaksi, vaikka isäni koki vakuuttaa hänelle, ettei sillä voida tarkoittaa juuri muuta kuin kärkeä, nuolenkärkeä. Mutta sellaisia ne oppineet ovat, aina itsepäisiä, ja sellaisia ne ennuslauseet ovat, aina kaksipäisiä, kaksimielisiä, kaksikielisiä, niin että sen, mitä järjellisestä merkityksestä puuttuu, saavat olettamukset ja mielikuvitus korvata. Isäni oli muuten valistunut mies, ja moni piti häntä vapaauskojana. Otaksun, että hän tuossa muinaisaikaisessa kysymyksessä huvikseen antoi oppineelle vieraalleen kovan pavun purtavaksi. Bilmark lienee sukuarkistossamme oleskellut kuin kala vedessä.
— Mutta, anteeksi, isä, minä en käsitä, kuinka ennustus on voitu sovittaa Jaakko von Littowiin…
— Dame, jopa nyt jotakin! Uskoisiko ymmärtäväisen ja ennakkoluulottoman Annani noin suuresti kiintyvän tuollaiseen vanhaan munkkiloruun? Siihen saatan ainoastaan vastata sinulle, että ennustus, paha kyllä, on auttamattomasti joutunut häpeään, koska isoisäni, jota se oikeastaan tarkoitti, eli sata vuotta sitten ja kuoli tout bonnement, varmasti vuonna 1768, tekemättä minun tietääkseni meille muuta vahinkoa kuin että rakensi tämän vanhan variksenpesän Teeri-kuninkaan aikaisten mallien mukaan. Totta on, että hän oli ensimmäinen ja ainoa miekkaa käyttämätön meidän suvussamme — rauhallinen komisariaatin virkamies, sittemmin tavaranhankkija 1741:n vuoden sodan aikana ja lopuksi maalaisherra, saatuaan virkaeron ja asessorin arvon. Enfin, jonkunhan piti olla ensimmäinen, ja ritariuden ajat ovat olleet ja menneet. Muuten eriskummallinen mies, kuten jo sanoin; äärimmäisyyteen saakka turhamainen ja arka arvostaan, kerrotaan; lisäksi umpimielinen, ihmisiä kammoava ja juonikas, aivan vastoin meidän suvaitsevaisia tapojamme. Elämänsä viimeisinä vuosina hän sulkeutui viheriään kamariin tuonne läntiseen kylkirakennukseen ja näyttäytyi ainoastaan juhlatilaisuuksissa, mutta silloin niin suunnattoman komeuden ympäröimänä, että se nauratti itse kuningas Aadolf Fredrikiäkin, kun hänen majesteettinsa matkustaessaan Suomessa suvaitsi poiketa aterioimaan Linnaisiin. Tuolle puolen penikulman matkalle, joka on maantieltä tänne, oli sitä tilaisuutta varten pystytetty kokonaista kolmetoista suunnattoman suurta kunniaporttia; kaikki aidanseipäät oli koristettu sinikeltaisilla nauharuusukkeilla, tie oli peitetty sahajauhoilla ja piha hienolla hollantilaisella veralla. Kolmetoista silkkipukuista palvelijaa ja kolmetoista talonpoikaistyttöä, naurettavasti puettuina punakamlottisiin pönkkähameihinsa, tarjoili kultalautasilta tokailais-viinejä ja persikoita, ja isoisälläni, joka oli pieni ja hoikkakasvuinen mies, oli, kun hän otti korkean vieraansa vastaan, yllään niin kullanloisteinen aatelisvirkapuku ja niin suunnattoman korkeaksi kohotettu tekotukka, että kuninkaan koko seurue heti tuli mitä iloisimmalle tuulelle, mikä pian tarttui kuninkaaseenkin. Ja sitten hänen majesteettinsa suvaitsi lausua saksaksi: "lieber Assessor, es freut mich eine so aufgeräumte Persönlichkeit zu sehen", minua ilahduttaa tavata niin iloinen henkilö, (aufgeräumt merkitsee sekä iloinen että suurenneltu); ja sanotaan sen keskinkertaisen kuninkaallisen sukkeluuden vaikuttaneen niin, tehokkaasti kuninkaan ruokahalun kasvuun, että hänen majesteettinsa suvaitsi suosia kaikkia kolmeatoista ruokalajia päivällispöydässä ja kiittää niitä sanoilla "unvergleichlich köstlich", verrattoman oivallisia, (köstlich merkitsee myöskin eriskummallinen). Aadolf Fredrikin oli poikamiesajoiltaan saakka tapana useinkin sekoittaa jokapäiväisiä saksalaisia sanoja armolliseen puheeseensa.
— Ja isä tuntee niin tarkoin kaikki nuo yksityisseikat — kaikessa kolmetoista ja taas kolmetoista?
— Nuorena ollessani oli Justina täti elävä sanakirja, jolta sai tietää kaikki suvun merkillisyydet. Vahinko vain, ma chère, ettei hän enää voi tyydyttää uteliaisuuttasi, sillä täytettyään yhdeksänkymmentä vuotta ja tultuaan umpikuuroksi hän on ollut, kuin sinetillä suljettu kirja…
— Jonka vain Ringa saattaa avata. Ringalla on erityinen taito lausua sanansa niin, että Justina täti ne kuulee. Vielähän yhdeksänkymmenvuotiaskin voi olla utelias. Harvoin kuluu iltaa, jolloin ei Ringa tai Holming kuuden ja seitsemän välillä kertoisi tarkoin Justina tädille mitä päivän kuluessa on talossa tapahtunut, ketä vieraita on käynyt ja mitä kaikkea lähiseuduilta kuuluu. Eikö niin Ringa?… Kas vain … hän on nukahtanut! Onnellinen ihminen; hän ei ole vielä unohtanut nukkumisen taitoa!
Ringa neidin soma, kultahiuksinen pää oli vaipunut isän kirjoituspöytää vasten, ja siinä hän uinui viattomuuden unta. Mefisto loikoi liikkumattomana hänen jalkainsa juuressa.
— Hyvä lapsi! sanoi isä hellästi. — Vallaton kuin nuori varsa, mahdoton saada taltutetuksi teille sopiviin tapoihin, tyttö raukat, ja kuitenkin kuin päivänsäde, jota me kaikki tarvitsemme täällä yksinäisessä Linnaisissa! Rakastathan sisartasi, Anna?