— Älä tule murheelliseksi tuon neitosen kohtalosta, ihana Annaseni, sanoi hän ystävällisesti. Ajat muuttuvat, seitsemän sukupolvea on meidän ja tuon, myönnän sen kyllä, vähän raakamaisen tapauksen välillä. Meidän päivinämme ei enää halkaista nuorten huimapäiden päitä; nyt noudatetaan sovinnaisuutta halvimmankin suhteen, ja ainoa vaara, jonka alaiseksi satulaseppä nyt saattaisi sellaisessa tilassa joutua, olisi se, että hänelle kohteliaasti näytettäisiin ovea hänen saatuaan rukkaset isältä ja kenties huokauksen tyttäreltä. Mutta … olemme unohtaneet muistiinpanot. On jo myöhä; saatamme jatkaa huomisiltana. Hyvää yötä.
Anna neiti suuteli isänsä kättä, herätti sisarensa ja meni miettiväisenä ja ääneti huoneeseensa vanhan Linnaisten kartanon yläkertaan.
3. SYRJÄNKOSKEN WINTERLOO.
Seuraavana päivänä iltahämärissä lähestyivät kehnonpuoleiset vanhat kuomivaunut kahden hyvässä lihassa olevan oivallisen hevosen vetäminä Linnaisten kartanoa. Vaunujen kääntyessä syrjätielle, joka vie kartanoon noin puolen penikulman päässä kulkevalta valtamaantieltä, on meillä tilaisuus tutustua niihin kahteen henkilöön, jotka vaatteisiin hyvin ahdettuina istuvat suljettujen ikkunain takana kuomissa.
Vanhempi heistä oli hyvin laiha, pitkäkasvuinen rouva, iältään viiden- ja kuudenkymmenen välillä; hän oli käärittynä mustaan silkkipäällyksiseen ketunnahkaturkkiin, joka kyllä oli hieman kulunut, mutta erittäin huolellisesti paikkailtu, ja jonka arvoltaan epäiltävä kaulus oli äskettäin uudelleen värjäytetty lähimmällä turkkurilla, joten ne, jotka eivät tunteneet turkisten salaisuuksia, saattoivat helposti luulla sen olevan tehdyn oikeasta soopelinnahasta. Rouvan niin sanotusta "erikoisesta" ulkonäöstä, sanojen omituisesta korostuksesta ja suorasta, päättäväisestä ryhdistä saattoi aavistaa, että hänellä ketunnahkaturkkinsa sisällä oli ylhäisempi sydän ja suuremmat vaatimukset kuin mitä saattoi päättää siitä halvanlaisesta loistosta, mikä häntä ympäröi.
Hänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva pullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa mitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja jonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä seuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla herralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine sinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka sisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli hänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala lakki ns. "syntymättömän hylkeen nahkaa", jommoisia siihen aikaan oli kaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit ja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin jalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut huomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta sotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan. Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä, äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki hänen entiset hirveät "tuhat tulimaisensa" ynnä muut niihin kuuluvat lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia, jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin kesyt kissanpojat kepin yli.
Nämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä matkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun puolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä, läpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen lämpöisiin talvitamineisiin.
Onnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä alakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin. Laiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät töytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi raihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra säesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.
— Ja mitä Littoweihin tulee — Rosengren, katso vähän miten ajat, joustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä voidellessaan — elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin komeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän Lorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa, Rosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!…
Rosengren — ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli koroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä herrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä helähtävän nimen — kuunteli käsittämättömän levollisesti noita kehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.