— Hyvä Eusebius, — vastasi ketunnahkaturkkinen rouva — ole varma siitä, että nimesi ja sukusi…

— Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos minulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen ja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo huomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain tahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen rälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan manttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita esi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.

— Poikani, — vastasi rouva ankarasti — en saata uskoa, että sinä juuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja hankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa, mitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin puolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran muistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene vastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin sukuperäsi…

— Joko taas?… Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?

— Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja hevostuntijamaineesi…

— Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!

— Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että
Syrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni
Littow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin
niityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen…

— Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa…

— Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä, että tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen isoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon sinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille tilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet omaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen vapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä minä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun sinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi kummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.

— Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra nähtävästi mielissään. — Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen sisarta Loviisaa — kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja paistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo hienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät heti kuin lasinuket…