— Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella taivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää, mitä armollinen eversti ajatteli… Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole tähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt… Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen vuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä. Toinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa kestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää ryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan, mutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja toinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla varhain; hän nukkui kuin pölkky.
— No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen, sytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen mieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen uutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.
— Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa vaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että kuulleet.
— Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta tulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin tässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota huvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit olivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.
— Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän armonne … toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä nuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen minä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne…
— Arkkitehti … rakennusmestari.
— Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi mies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu asiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun asetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet vähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan kiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin tulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen itsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.
Siinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä sanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa tyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:
— Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata rauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin etten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista. Ensiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että ihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten vaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen aikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi kirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon, sanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes Lappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia muonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni oli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli mahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta, jotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti Ahlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden — liikkuikohan tuolla jotakin uutimissa? — ja ihmiset sanovat, että asessori rakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin vartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne maailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa toisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä kuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas tietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on selvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei hän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin lattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja tähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä ihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin edestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset valtoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori kotiopettaja nimeltä Lithau…
— Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.