Hovimestari näytti joutuvan hämilleen.
— No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen asian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan varovaisuudella. — Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena ollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina ollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista tapahtui Linnaisissa…
— Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko tarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.
— Kiitoksia vain, kyllähän minulle… Koska ette pane pahaksenne, niin rohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen rouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia ajatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja koska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä kokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui monestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori sai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän vielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan nuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää kuin lumipalloa…
— Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas, hän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin, vaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole vielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan itsestään. Jatkakaa!
— No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään auttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä reippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea herra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten tavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta, muutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi minuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka sai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan pieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi, ettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui Strömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien tuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama valkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen, tulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka oli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli siellä tekemistä. — Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain suudella lastani. — Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten sinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No hyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni sinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode koskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita kiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle katolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen tarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin paroni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti ehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin kalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä kuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai suruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli valaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja uuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna, ja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää kynttilät, täällä on niin pimeä.
— Millä mielin oli asessori sitten?
— Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan, sulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä vuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin koko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas asessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän nai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän sai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa; hän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille syntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen armollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori eli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän tuolla, samalla katolla, missä… Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin olisi joku kävellyt tuolla ylhäällä…
9. VIHERIÄ KAMARI.
Syntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat tuulessa, ja jatkoi kuiskaten: — Asessori oli, kuten sanottu, usein katolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin seurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä vielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan paholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin muori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja alinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli saattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta rahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi. Tytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa Viheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle velhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on koko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista rahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan, naimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten asessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja kiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja — hovimestari katsahti arasti ympärilleen — se oli hevosen jalan kuva.