Arkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan arimpaan kohtaan.
— Niin — jatkoi hovimestari äreästi — armollinen prefehti saattaa kyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan yön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä huoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia, joiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään tekemisissä.
— Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun tietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.
— Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin, prefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin toivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet nousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin rohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta antaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos pysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan perässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte saada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja nukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää minulla ei enää ole sanottavaa.
Eikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten kaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian antanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut toiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori kuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi siten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka todellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa paluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.
Lithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien kammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla jättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus helposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan oli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin puheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.
Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä oli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky raskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt mitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja raskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi, tuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa taloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain kauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli aivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia. Lisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin tammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että sitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia. Seinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten huone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia riippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä likinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta, epämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin hienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti muinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää tekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja viisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät hirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria ("miekkapuukkoa") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi erisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.
Kun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa oli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin rauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota hän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja peittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla salvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella. Kun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä, valittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti soikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei pitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä raivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva kaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää vankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin muinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön julmuus!
Eräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista, joiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet olivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös. Hän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän vaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla laakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä hänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas, hänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi himmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren katselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton nuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli syvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin irrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden kaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja kuollut puutarhan kukkien keskeen.
Nuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän aivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten olisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma tuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.