Palatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan, jotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin mennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän Viheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli olisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi jäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli kyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat pöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas iloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.
Lithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen ja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli sisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.
Nuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori mies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että kaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä kerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan siirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.
— Kah — arveli hän hymyillen tutkimukselleen — seikkailu alkaa ennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se näytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta turvallisuudestani ja mukavuudestani.
10. KUMMITTELUA.
Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.
Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.
Kaikki oli hiljaista.
Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista, kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow — Lithau, kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka — mikä aavistus! — ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton rikos!
Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun huoneeseen, ja päätti nukkua.