Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä valppaammin.
Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa ikkunan alta.
Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä, ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä. Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.
Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä. Se ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.
— No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä, minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin säikähdyksissään. — Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa? Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin huolellisesti pitävän vireillä.
Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.
— Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?
Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta. Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa — halu ylpeänä karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia… Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.
— Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika, joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?
Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta.
Toisella puolen oli: Sigismund Littow anno 1700.