— Olen kuullut — jatkoi arkkitehti ajatuksiaan — että eräs Sigismund Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin puolella säilää: Ne cede usquam, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.
Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.
— Kas vain — sanoi hän hilpeästi — tässä on taas tonttuveitikka käynyt! Hän tahtoo minulle "das Grausen lernen", opettaa minua kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi! Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa… Oh, huotra katkesi läheltä kahvaa! Katsotaanpas — JAG … — muusta ei saa selvää. JAG (Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään — niin, sinäkin sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin? Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki tarpeettomat kujeet!… Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!
Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.
Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä painui pöytää vasten; hän nukkui.
Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan; milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä sydäntään vasten… Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän huounnan poskillaan…
Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi. Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä. Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.
Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.
Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.
Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt huoneessa.