11. HERRALLEMME TEHTY TUNNUSTUS.
Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies mielensä.
— Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. — Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa kolmaskin ovi; mutta missä?
Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.
Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.
Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia, sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja, kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia, jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja, niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan, tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.
Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset. Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.
Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin, joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.
Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon, katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen silmäänsä nimi Lithau. Paperin sisällys koski siis hänen omaa sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen, joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin vaalenemaan kuolon kalpeiksi:
"Herrallemme tehty tunnustus.