12. VÄSYMÄTÖN KOSIJA.
Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming, mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari, joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle olisi ollut vielä surkeampaa.
— Siinä tapauksessa — lisäsi Holming viisaasti itsekseen — on kyllä tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä tarjottiminesi, senkin nahjus!
Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.
— Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi hovimestari, tutusti silmää iskien. — Saat tuoda tänne lisää puita, Lovisa — niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten jaksetaan?
— Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain, hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa, kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.
— Hm … ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan täällä vain kaksi.
— Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.
— Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka, jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin hävityksessä — sehän näkyy kääntyneen toisin päin.
— Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä ymmärrän…