— Vuode on melkein koskematta' Hm … vanhoja kettuja ei petetä niin helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.
— Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa, näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?
— Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.
— Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.
— Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi; armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin kuuma ahjo.
— Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut tätä kaappia?
— Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.
— Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau, tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.