— Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut minulle hänen kätensä.
— Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole mitään syytä niitä muuttaa.
— Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.
— Suokaa anteeksi — epäilen sitä.
— Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä, Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti 30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa…
Eversti Littow punastui.
— Sen summan — keskeytti hän — otti todellakin ratsumestari Littow, mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.
— Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.
— Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä, josta äsken keskustelimme.
Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.