— Eh bien, no niin — sanoi hän huolettomasti — aika kuluu, minä aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain en passant, ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut valtuuden koko summan perimiseen. Au revoir, näkemiin. Sallikaa, herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa poiketa tänne?
Eversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän halveksivin katsein.
— Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin kauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte niin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti Littowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin vastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.
— Kauppaako hieromaan? Fi donc, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko minua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä maalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta kunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin teidät kokonaan häviöön — ja sopiva huomenlahja… Te olette muuttava mielenne huo…
Hieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan käden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille, joiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli kummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.
13. VALINTA.
Noin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten kartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen Syrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat kuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja kustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat vietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin harvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt vieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut häirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä muutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.
Tuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon tarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten perheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa, johon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti viidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä, suloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään lähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta hyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen jäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus näytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne tuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään suoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti tapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi muuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin, kuten hän sanoi, Mefiston "noutamaan keskustelua".
Lithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun leikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden tunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt mitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen everstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa vieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan, erään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen olemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin arkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä voitiin pitää puolueellisena.
Omituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan keskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion sukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli lähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien lukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan siitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun tutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä Lithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös vaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta kolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä tuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun Katarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli, ettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen vaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!