— Anna — jatkoi hän — väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin varjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse! Eikö se ole näköisenne, sanokaa?
Kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain neiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että ilme oli hieman liian synkkä.
— Se johtuu siitä — sanoi Ringa — että arkkitehti oli juuri valikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa. Niin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos olisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän löytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen pitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.
Vastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli se aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan, eikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.
— Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aineesta puhumisen. — Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.
— Luonne, neiti Anna — sanoi Lithau — näkyy kaikkialta siinä henkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa, millainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne piirron.
— Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?
— Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen.
Silloin voisi välttää monta erehdystä.
— Ja ehkä monta harhaluuloa?
— Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä olisi elämä erämaa.