— Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi hänelle erittäin hyvin. — Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus kuin houkkamaisesti pettävä toivo.
Lithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja tutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:
— Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan tähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa saada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se näyttää hänestä.
— Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti vältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle alalle.
Mutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut päästää häntä niin vähällä.
— Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä ja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!
— Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa suosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului ilkeältä, vastoin hänen tapaansa.
Hänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen teräväksi.
— Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi hän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun tarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä silkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties onnistuu minun joskus lukea — tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden alkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei Katarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.
Anna punastui.